PIIRONKI.
Piironki on hyödyllinen huonekalu. Sitäpaitsi se on huonoa suomea. Lipasto on hyvää suomea, mutta ainoastaan n. 375 suomalaista tietää mitä lipasto merkitsee. Jokainen suomalainen sitävastoin tietää, mikä on piironki.
Sanomme siis piironkia piirongiksi, vaikka hyvän suomen vaatijat tämän johdosta heittävätkin meitä pienillä ja isoilla kivillä.
Ystävälläni ja huonetoverillani Kalle Niemeläisellä ja minulla on vaatimattomassa huoneessamme kokoonkäännettävän nojatuolin, päästävedettävän rautasängyn, uloskannettavan pukkisängyn y.m. lykättävien ja vedettävien, viimeisillään olevien ja jo kokonaan hajonneiden huonekalujen lisäksi piironki, jossa on ulosvedettävät laatikot, jotka eivät mene takaisin sisään muuten kuin lyömällä isolla nuijalla tai kirveellä, ja koska meillä ei ole nuijaa eikä kirvestä, niin me emme koskaan uskalla vetää piirongin laatikoita auki. Vetoa huoneessamme kyllä on ilmankin. Ikkunavetoa ja lattiavetoa ja seinävetoa ja nurkkavetoa. Ainoa paikka, missä ei ole vetoa, on uuni, silloin kun siihen olisi viritettävä valkea.
Piironki meillä on sitä varten, että tietäisimme, mihin kauluksennappimme ovat menneet silloin kun ne putoavat Pudonnut kauluksennappi nimittäin aina menee piirongin alle, koska sitä on miltei mahdotonta saada sieltä pois. Ainoastaan hiirenreikä pystyy siinä suhteessa kilpailemaan piirongin kanssa. Ellei meillä olisi piironkia, niin luultavasti ostaisimme permantoomme hiirenreiän.
Kerran Niemeläisen ja minun oli määrä mennä vierailulle. Niemeläinen pudotti ainoan kauluksennappinsa.
— Jäädään siis kotiin, sanoin minä.
— Minä löydän näppini, sanoi Niemeläinen.
— Etkä löydä. Se meni piirongin alle ja sieltä et sitä saa.
— Saanpa, sanoi Niemeläinen ja heittäytyi vatsalleen ja alkoi kaivella piirongin alustaa.
Minä istuuduin lukemaan kirjaa, jonka nimeä en tässä katso voivani mainita, koska kirja oli erinomaisen hauska, mutta kuului valitettavasti huonompaan ajanvietekirjallisuuteen, joka olisi tyystin hävitettävä maan päältä.
Niemeläinen tuhisi ja ähisi ja niiskutti ja syljeskeli ikäänkuin höyryveturi olisi pyrkinyt piironkimme alle. Sitten hän suuttui ja alkoi käyttää pakanallista kieltä.
Mutta yhtäkkiä hän iloisesti hymähti.
— Hei vaan!
— Löytyikö nappi?
— Ei vielä.
Otaksuin, että etsimisen vaivat olivat saaneet hänet tilapäisesti vähän kaistapäiseksi, ja jatkoin lukemistani.
— Eläköön! sanoi hän hetken kuluttua.
Ja hetken kuluttua hän sanoi taas — eläköön!
Lopulta hän päästi niin valtavan ilohuudon, että keskeytin lukuni.
— Joko todella vihdoinkin löysit kauluksennappisi!
— En, sitä minä en ole löytänyt. Mutta minäpä olen löytänyt 2 raitiotielippua, tulitikkulaatikon, omenanpuolikkaan — se kyllä jo näyttää pian alkavan itää — 2 lyijykynää, kynäveitsen, 3 1/2 kampaa, harjan, parsinneulan, teelusikan, pientärahaa yhteensä 1 markka 25 penniä ja 25 Saksan pfennigiä, vähäisen kalakukkoa, avaimen, luun, piipunpuhdistajan, 4 imuketta ja puoli tusinaa luumunkiviä.
— Suurenmoista. Sinun kauluksennapillasipa oli hyvä onni, Annahan kun minä vuorostani pudotan sinne kauluksennappini. Jos senkin nappaustulokset ovat yhtä hyvät, niin me perustamme sekatavarakaupan. Ja hankimme lisää 3 piironkia ja monta tusinaa kauluksennappeja syötiksi. Mutta vieraisille emme enää kerkiä.