TAULU.
Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä kannatamme hartaasti tunnuslausetta »taidetta koteihin».
Maailmassa yleensä vallitseva ahdinkotila on kuitenkin ulottanut taloudellisesti epäedulliset vaikutuksensa meihinkin siinä määrin, että uloslämpiävässä ja sisäänsavuavassa 1 huoneen ja 1 nykyajan mukavuuden sisältävässä huoneistossamme emme tähän mennessä ole voineet sitä toteuttaa. Seinillämme ei ole ollut muuta kuin seinäpaperit ja olemme olleet iloisia siitä, että edes nekin ovat vielä pääpiirteissään pysyneet.
Eräänä sumuisena syyspäivänä vihdoinkin ostimme velaksi taideteoksen. Se oli taulu. Leveys 75 senttimetriä, korkeus 40 senttimetriä. Taiteilija, joka sen oli maalannut, oli verrattain tunnettu — me tunsimme hänet jo kouluajoilta —, hinta oli verrattain kohtuullinen ja saisimme suorittaa sen vähitellen.
Taideteoksena taulu oli harvinaisen onnistunut, värejä oli käytetty mestarillisesti ja sommittelu ensiluokkainen. Niin vakuutti ainakin taiteilija itse, ja olihan hän toki asiantuntija jos kukaan. Ainakin parempi kuin me.
Niemeläinen ja minä olisimme mielellämme kysyneet, mitä taulu oikeastaan esitti, mutta emme rohjenneet näyttää tietämättömyyttämme, joten emme vielä tällä hetkellä tiedä, mitä taulu esitti. Niemeläinen tietenkin tiesi, että minä en tiennyt, mutta ei kuitenkaan rohjennut kysyä tiesinkö minä, sillä silloin minä olisin tietänyt, että hän ei tietänyt. Ja minä tietenkin tiesin, että Niemeläinen ei tiennyt, mutta en rohjennut kysyä liesikö hän, sillä silloin hän olisi varmasti tiennyt, että minä en tiennyt. Sen vuoksi emme ollenkaan puhuneet siitä asiasta.
Niemeläisen mentyä taiteilijan kanssa kahville aloin minä lyödä kolmituumaista naulaa oikeanpuoleiseen pitkään seinään taulua varten.
Naulan lyöminen kiviseinään vaatii paljon taitoa ja nauloja. Saadessani naulan lopultakin pysymään seinässä olin tehnyt litraa nauloja 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi ja renkaiksi, sekä seinään n. 1 neliömetrin verran isompia ja pienempiä reikiä. Lisäksi suuren joukon syntiä, puhumalla raakuuksia itselleni, nauloille, seinälle, vasaralle, taululle, taiteelle ylipäänsä ja likaisenharmaalle villakoirallemme Jussille, joka jännityksellä odotti, milloin putoaisin tuolilta, jotta se pääsisi puremaan.
Kun Niemeläinen tuli kotiin, riippui taulu seinällä ja oli kovasti taiteellisen näköinen.
— Vai niin, sanoi Niemeläinen, minkätähden sinä olet ripustanut taulun tuohon seinälle?
— Sentähden, että sen tarkoitus on seinällä riippuminen. Emme kai me ostaneet sitä kahvitarjottimeksi tai sängynpohjaksi!
— Se riippuu väärällä seinällä ja väärällä paikalla. Valo lankeaa siihen aivan nurinkurisesti. Eikä tauluja koskaan ripusteta noin korkealle. Me joudumme naurunalaisiksi, jos se saa riippua tuossa.
— Se riippuu siinä, missä se riippuu, mikäli se minusta riippuu!
— Ja mikäli se minusta riippuu, niin se ei ikinä riipu siinä, missä se nyt riippuu!
— Riippuupa!
— Ei riipu!
— Riippuu! — Jussi, sen pahuksen ilkiö, yritäppäs purra!
Siinä samassa taulu nauloineen putosi alas, säälimättömästi paljastaen sen peitossa olleen naulanreikäparven seinässä.
— Näetkös nyt, sanoi Niemeläinen, kohtalon sormikin osoittaa, että taulun paikka ei ole tuolla seinällä! Minäpä näytän, mihin taiteellinen maku ja aisti sen määrää!
Niemeläinen tarttui vasaraan, kiipesi tuolille ja alkoi lyödä vasemmanpuoleiseen pitkään seinään naulanreikiä ja nauloja, jotka menivät 8 numeroiksi ja ongenkoukuiksi ja ässiksi j.n.e.
Minä jatkoin samanlaista toimintaa oikealla seinällä, lainattuani vasaran naapurista.
Varsinkin peukaloihin sattuvat harhaiskut kiihoittivat ennestään kiihtynyttä mielialaa siinä määrin, että parkkiintunut villakoiramme Jussikin alkoi pelätä pahinta ja pyysi päästä ulos.
Emme joutaneet kuulemaan sen pyyntöjä Vedämme hetkiseksi esiripun sen eteen, mitä siitä seurasi.
Avatessamme jälleen esiripun oli Niemeläinen saanut naulansa pysymään ja ripusti taulun siihen.
— Alas, sanoin minä. On taiteen pyhyyden loukkaamista, jos taulu saa riippua tuolla seinällä! Kuinka se voisi riippua vasemmanpuoleisella seinällä, kun valo lankeaa suoraan edestäpäin! Sitäpaitsi taulu ei ole edes keskellä seinää.
— Koeta saada naula menemään siihen paikkaan, missä on seinän keskipiste! Mitä sinä sitäpaitsi ymmärrät taiteesta!
— Minä olen lukenut taidehistoriaa. Minäpä tiedän, mikä on goottilainen ja romaani… romaanialainen tyyli!
— Mutta osaatko ratkaista korkeamman asteen yhtälöitä niinkuin minä!
— Eiväthän ne kuulu tähän asiaan!
— Kuuluuko sitten roomalainen tyyli tähän asiaan! Eivät sinua auta hatarat kirjatietosi, kun kuitenkin olet synnynnäistä taideaistia vailla!
— Sinullako sitä sitten on!
— Minulla on. On sen verran, että käsitän huoneemme muodostuvan tyylilliseksi skandaaliksi, jos taulu ripustetaan oikeanpuoleiselle seinälle!
— Mutta sinne se nyt ripustetaan kuin ripustetaankin, sanoin minä ja otin taulun alas Niemeläisen naulasta ja ripustin sen omaan naulaani.
— Ohoo, sanoi Niemeläinen ja sanoi paljon muutakin, jota ei tässä voi toistaa, ja otti taulun alas ja aikoi ripustaa sen takaisin omaan naulaansa, mutta minä ennätin ajoissa estämään tämän mielettömän aikeen. Taulu oli lujaa tekoa, sillä se kesti katkeamatta pitkän mutta kiivaan kissanhännänvedon.
— Jos taulu ripustetaan vasemmalle seinälle, sanoin minä, niin minä muutan tieheni ja saat itse maksaa koko huoneen vuokran ja taulun hinnan ja koiraveron ja kaikkityyni!
— Ja jos taulu ripustetaan oikealle seinälle, sanoi Niemeläinen, niin minä lähden. Etkö jaksa käsittää, että sen on oltava vasemmalla seinällä.
— Oikealla! Suoraan sanoen minusta oikeastaan on aivan yhdentekevää kummalla seinällä se riippuu, mutta oikea seinä on nyt kerta kaikkiaan muodostunut minulle kunnia-asiaksi, ja minä en peräydy, vaikka taulu ja henki menisi.
— Saman tekevää minustakin. Yhtä paljon valoa se saa kummallakin seinällä, mutta narri minä olen, jos lakkaan vaatimasta sitä vasemmalle seinälle!
Saadaksemme nukkua yömme rauhassa ja kerätäksemme uusia voimia riidan jatkamista varten, sijoitimme taulun toistaiseksi sohvan alle, missä siihen ei langennut valoa ollenkaan.
Seuraavana päivänä tuli taiteilija ja vei taulunsa pois.
— Ette te kuitenkaan koskaan kykene sen hintaa minulle suorittamaan, sanoi hän.
Ja siinä hän taisi olla oikeassa.
Mutta nyt me hyvin ymmärrämme, miten taiteen jalostavasta vaikutuksesta huolimatta suuressa julkisuudessa voi syntyä ankaria taideriitoja. Kun jo pikkuisen »taidetta koteihinkin» voi moista levottomuutta matkaansaattaa.