MATEITA METSÄSTÄMÄSSÄ.

Ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen ja minä pistäydyimme eräänä tammikuisena sunnuntaina maaseudulla. Matka oli kaikin puolin erinomaisen epäonnistunut. Meiltä yleensä kaikki epäonnistuu, joten mitään ihmeellisempää ei niinollen tapahtunut. Ihmeellistä tapahtuu ainoastaan, jos joskus satumme jossakin onnistumaan. Toistaiseksi ei koko elämässämme ole sattunut mitään ihmeellistä.

Eipä muodostunut ihmeelliseksi se mateen pyyntikään, jota 5 vuoden ajan olimme suunnitelleet ja jonka vihdoin panimmekin täytäntöön.

Yhteinen vanha ystävämme ja isällinen neuvonantajamme, satulamaakari Linkreeni-vainaja aikoinaan kertoi meille, miten matikoita eli mateita parhaiten oli saatavissa.

Keino oli varsin yksinkertainen. Oli mentävä verrattain ohuelle, lumettomalle jäälle ja katsottava tarkkaan, näkyisikö jään läpi mateita. Mateen näyttäytyessä jään alla oli rivakasti lyötävä madetta kirveellä päähän. Eli oikeammin jäähän, siihen kohtaan, missä mateen pää suunnilleen sijaitsi. Pyörtynyt made oli senjälkeen hakatun avannon kautta helposti nostettavissa ystävällisten ihmisten ilmoille.

Eräänä sunnuntaina, niinkuin sanottu, tätä kaikkea yritimme, kosk£ järven jää silloin vielä oli lumetonta ja mahdollisimman heikkoa ja koska olimme saaneet lainaksi kaksi kirvestä ja koska made juuri tammi- ja helmikuun aikana parhaiten kelpaa syötäväksi.

Olimmekin lähteneet järvelle oivalliseen madeaikaan. Emme aikaisemmin koskaan olleet nähneet mateita vapaina luonnossa, villeinä, mutta ainakin otaksuimme, että olivat mateita ne kalat, joitten varjojen tavantakaa näimme häämöttävän jään alla. Lähestyessämme ne kuitenkin aina livistivät tiehensä.

— Made! huusi Niemeläinen.

— Lyö, sanoin minä, lyö pian!

— Tule tänne, sanoi Niemeläinen, täällä on vähän epäselvää!

— No mikä nyt on epäselvää? kysyin minä ja menin varovasti Niemeläisen luo.

— Näetkös, sanoi hän.

— Näen. Siinä on kaksi isoa madetta melkein vierekkäin. Miksi et lyö?
Vai lyönkö minä?

— Seis, älä millään mokomin lyö! Näetkö, ne ovat aivan yhtä pitkät. Ja jää on niin himmeätä ja heijastaa sekavasti kuin sopimaton silmälasinlasi. Luulen varmasti, että siinä on vain yksi ainoa made, mutta että se näkyy jään lävitse kaksinkertaisena.

— Näkyköön kaksinkertaisena, lyödään kirveellä päähän, se tekee asian yksinkertaiseksi!

— Niin, mutta, jos made heijastuu jään läpi kaksinkertaisena, niin kumpaa madetta minun on lyötävä? Ja mihin päähän? Kummankin mateen kumpainenkin pää näyttää yhtä paksulta. Siis yhteensä siinä nyt on neljä päätä, ja minun on valittava, mihin päähän minun on iskettävä kirveellä. Onnistumisen mahdollisuus on hyvin pieni. Olen varma siitä, että jos huonolla onnellani isken, niin lyönti sattuu johonkin niistä kolmesta väärästä päästä: vale-mateen päähän, vale-mateen häntäpäähän tai oikean mateen häntäpäähän. Kuinka voin niin monen pään joukossa osua siihen yhteen ainoaan oikeaan päähän, oikean mateen oikeaan päähän, mikäli isku ylimalkaan lainkaan osuu?

— Jos vielä kauemmin filosofoit, niin kaikki neljä päätä häviävät tiehensä eikä jäljelle jää edes vähäisintäkään mahdollisuutta. Lyökäämme kumpikin omaa kalaamme, niin kolmeen väärään päähän iskemisen mahdollisuus vähenee kahdeksi.

— Oikein, sanoi Niemeläinen, lyö sinä vasemmanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulet sen oikeaksi pääksi, minä lyön oikeanpuoleista kalaa siihen päähän, jota luulen sen oikeaksi pääksi.

— Yks… kaks… kol…

Iskimme kirveemme yhteen, niin että kirkkaat kipinät sinkoilivat. Kauhistuneet mateet uivat kiireesti tiehensä kumpikin eri taholle — niitä oli siis sittenkin ollut kaksi todellista madetta!

— Pahusko sinun käski yrittää lyödä minun kalaani! ärjäisi Niemeläinen, sinunhan piti lyödä vasemmanpuoleista kalaa!

— Niinhän minä löinkin, ja sinun piti lyödä oikeanpuoleista kalaa, mutta tuppauduitpas lyömään minun kalaani!

— Oikeanpuoleistahan minä löinkin!

— Etpäs, kun vasemmanpuoleista!

— Oikean!

— Vasemman!

— Niin, sieltäpäin katsoen!

— Tietysti täältäpäin!

— Mutta minä löin oikeanpuoleista kalaa täältäpäin katsoen. Ja se oli siis sama kala. Mikset sitten sanonut, mistäpäin katsoen minkäkinpuoieista kalaa oli lyötävä! Siinäpä se!

— Siinäpä se, katso minkälainen kolo minun kirveeni terään tuli!

— Kiitä lykkyäsi, ettei tullut koloa omaan päähäsi… unohdimme vielä kaksi todellista, kovaa päätä kokonaan pois niistä päälaskuista!

Kolot kirveenterissä olivat ainoat tulokset, mitä koko mateenmetsästysretkellä saimme. Ne kipinätkin lensivät hukkaan, mutta lentäkööt.