AINOA KIRJA.
Oli yö.
Kelmeä 1/2-kuu paistoi silloin tällöin myrskyn repelemien pilvien lomitse. Mitään muuta paistamista ei ollut havaittavissa. Kaupunki nukkui.
Mustapartainen mies yksin oli valveilla, hän oli paraikaa menossa erään varakkaan tuttavansa luokse.
Koska tuttava asui kolmannessa kerroksessa, oli mustapartaisella miehellä mukanaan tikapuut. Sitäpaitsi hänellä oli kimppu vääriä avaimia, salalyhty, sorkkarauta, 3 toistaiseksi tyhjää säkkiä ja työntökärryt.
Mustapartainen mies avasi rikkaan tuttavansa työhuoneen ikkunan erinäisillä taitavilla tempuilla joita varovaisuuden vuoksi emme ryhdy tässä yksityiskohtaisesti kuvailemaan, ja kiipesi sisään.
Salalyhtynsä valossa hän löysi kirjakaapin, jonka suuret lasiovet helposti aukenivat hänen väärillä avaimillaan, sillä ne eivät olleet lukitut.
Mustapartainen mies pisti säkkiinsä Maailman Historian — tunnetun historiallisen loistoteoksen — 6 osaa, Eino Leinon Dante-suomennoksen, Kiven 7 veljeksen nahkakantisen, kuvitetun korupainoksen, Maapallon, Suomen Ryijyt ja — erehdyksestä — vanhan osoitekalenterin, sekä vielä Tietosanakirjan 5 ensimmäistä osaa, teoksen loppuosat täytyi jättää toiseen säkkiin.
Mustapartainen mies kantoi täten jo aika raskaan säkin ulos ikkunasta, alas tikapuita työntökärryille.
Sitten hän palasi täyttämään toista säkkiään.
Hän oli tuskin ennättänyt pistää säkkiin Tietosanakirjan loppunidokset ja Kiannon teokset, 5 osaa, kun niitten omistaja äkkiä ilmestyi huoneeseen mukanaan puhelimitse paikalle kutsuttu järjestyksenvalvoja.
— Hyvää yötä, sanoi mustapartainen mies kohteliaasti kumartaen.
— 'Mitä te täällä teette! huusi rikas tuttava.
— Tulin vain lainaamaan muutamia kirjoja, sanoi mustapartainen mies.
Tuon ne takaisin heti luettuani.
— Siitä teidän ei tarvitse huolehtia. Tämä konstaapeli kyllä toimittaa ne takaisin ennenkuin olette alkanutkaan niitä lukea. Sitten hän vie teidät mennessään.
— Teilläpä on harvinainen ja ainoalaatuinen tapa kohdella tuttavianne, sanoi mustapartainen mies.
— Tuttaviani! Pyydän ilmoittaa, etten enää millään mokomin lue teitä tuttavieni joukkoon!
Viikkoa myöhemmin mustapartainen mies oli oikeudessa vastaamassa ent. tuttavansa luokse tekemästään vierailusta. Häntä syytettiin törkeästä murtovarkaudesta.
— Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne? kysyi tuomari.
— On, sanoi mustapartainen mies. Minut on vangittu syyttömästi.
Tahdoin vain tuttavaltani lainata muutamia kirjoja luettavakseni.
Olisi oikeastaan hauskaa kuulla, mitä teillä itsellänne on sanottavana
puolustukseksenne.
— Hah hah hah, sanoi tuomari.
— Kuulkaahan, herra tuomari, ennenkuin jatkatte nauramistanne, joka pidentää ikäänne, pyytäisin kysyä, oletteko joskus lainannut kirjoja ystävillenne?
— Olen, mutta se ei kuulu asiaan.
— Kuuluu tavattomasti. Oletteko saanut kirjanne takaisin?
— No, hm, en tosiaankaan, sanoi tuomari hieman surumielisesti.
— He ovat siis varastaneet!
— No no, ei sentään, he ovat ensin pyytäneet lupaa lainaamiseen.
— Niin. Minullakin oli aikoinaan suuri kirjasto. Minulla oli myös ystäviä, jotka pyysivät lupaa lainata siitä kirjoja ja pyhästi lupasivat tuoda ne heti luettuaan takaisin. He veivät koko kirjastoni, jota en ole sen jälkeen nähnyt. 10 vuoteen ei minulla enää ole ollut kirjastoa. Ainoatakaan kirjaa en enää ystävieni pelosta ole uskaltanut ostaa.
— Laina on laina.
— Varkaus on varkaus. He ovat sen vain peittäneet toisella rikoksella, petoksella. He ovat valheellisesti pettäneet minua uskottelemalla, että he muka tuovat kirjani takaisin. Ja kuitenkin he kulkevat vapaina. Minä puolestani tahdoin menetellä hienotunteisesti. Koetin lainata tuttavaltani erinäisiä kirjoja hänen tietämättään, jotta minun ei tarvitsisi kertoa tuovani ne heti takaisin. Siten en olisi tuottanut hänelle mitään pettymyksiä, vaikka olisinkin unohtanut tuoda kirjat takaisin. Tahdoin vain lainata kirjoja tavallista valheellista lainaustapaa hienotunteisemmalla tavalla.
— Hm, sanoi tuomari.
Hetken kuluttua julistettiin tuomio, jonka nojalla mustapartainen mies tuomittiin kaikesta huolimatta istumaan ja sen lisäksi menettämään kansalaisluottamuksensa erääksi ajaksi.
— Oletteko tyytyväinen tuomioonne? kysyi korkea oikeus.
— Tuleeko siitä merkintä papinkirjaan? kysyi mustapartainen.
— Tulee varmasti.
— Siinä tapauksessa olen tyytyväinen.
— Miksi juuri sentähden?
— Vapaaksipäästyäni ensi töikseni hankin itselleni papinkirjani. Siinä vihdoinkin tulee olemaan ainoa kirja, jonka saan pitää ja jota tuttavani eivät lainaa. Uskon, että se heille ei kelpaa.