TUNTIPALKALLA.
Mustapartainen mies istui omistamassaan yhden hengen keinutuolissa syöden näkinkenkävapaata näkkileipää ja juoden alkoholivapaata konjakkia.
Yhtäkkiä hänen päähänsä putosi tippa. Vesitippa. Ei vesirinkeli eikä porvoontippa vaan oikea vesitippa.
Mustapartainen mies luuli, että se oli vain jokin erehdys. Mutta tuli toinen tippa ja kolmas ja neljäs ja kuudes — viides jäi jostakin syystä tulematta — ja seitsemäs ja kahdeksas ja sitten tuli tippakaksoiset. Ne tulivat kaikki mustapartaisen miehen omistaman talon välikatosta mustapartaisen miehen omistamaan päähän.
Mustapartainen mies ei enää odottanut useampia tippoja päähänsä — hän ei tahtonut tulla miksikään vesitippasadanpäämieheksi — vaan kiipesi vinoille tehdäkseen vedentulon alusta lopun.
Vinnillä hän näki, että vesi tulikin vesikatosta. Katolla viimeiset lumenjätteet sulivat vedeksi kevätauringon vaikutuksesta. Kevätauringon vaikutuksesta ylipäänsä runoilijat tietävät kertoa paljon asioita, jotka eivät kuitenkaan onneksi kuulu tähän asiaan. Tähän asiaan kuuluu ainoastaan se, että kevätauringon lumesta sulattama vesi pääsi vesikaton läpi. Sillä vesikatossa oli läpi. Katon läpi näki, sillä siinä näkyi läpinäkyvä läpi, joka oli kokonaan katon läpi.
Katossa oli siis hetipaikalla paikalla paikattava paikka.
Mustapartainen mies sai kattoa paikkaamaan miehen, joka otti tehtävän suorittaakseen tuntipalkalla. Mies alkoi hitaasti kiivetä katolle.
Kun mustapartaisen miehen mielestä aikaa oli kulunut niin paljon, että työn jo aikoja sitten piti olla suoritettu, mutta korjaajaa ei kuulunut alas katolta, niin mustapartainen mies kiipesi itse katolle katsomaan peläten, että korjaajalle oli sattunut jokin onnettomuus.
Korjaaja seisoi ja vihelteli ja katseli kädet housuntaskuissa sitä reikää katossa.
— Reikä siinä on, sanoi hän.
— Tottakai reikä, minähän lähetin teidät sitä paikkaamaan. Miksette ole sitä paikannut?
— Täytyihän ensin katsoa, että siinä on reikä, sanoi mies.
— Ei se niin suuri ole, että sen katsomiseen tuntikausia tarvitaan.
— Älkää sekaantuko minun töihini. Te vai minäkö tämän katon paikkaa?
— Niin, samaa minäkin kysyn. Ruvetkaa vain työhönne.
— Työssähän minä olen jo ollut koko aamupäivän.
— Katsellut tuota reikää!
— Ei suinkaan sitä reikää näkemättä paikkaa. Jahah, nyt onkin lähdettävä syömään.
Iltapäivällä mustapartainen mies jälleen nousi katolle. Korjaaja istui reijän vieressä ja poltteli paperossia.
— Vieläkin korjaamatta! Saakuri, sanoi mustapartainen mies.
— Vai luulette tässä voivanne ihmisiä työllä tappaa! sanoi korjaaja ja sylkäisi savupiippuun.
— Ja tuntipalkalla olette! huusi mustapartainen mies. Tuntipalkalla!
Istutte ja tupakoitte ja syljeksitte ja viheltelette tuntipalkalla!
Osaan minä itsekin tässä istua ja tupakoida ja syljeksiä ja vihellellä!
— Istukaa vaan, sanoi mies, ei seura pahaa tee.
— Kuulkaa, sanoi mustapartainen mies ja hyökkäsi katonkorjaajan kimppuun, minä heitän teidät alas tältä katolta ja saatte tuntipalkkaa putoamisesta. Päättäen siitä nopeudesta, millä te olette tätä reikää korjannut, tulette leijailemaan ilmassa kolme tai neljä tuntia ennenkuin olette suorittanut matkan katonräystäästä maahan. Ja silloinkin olette pudonnut aika nopeasti pudotaksenne tuntipalkalla.
Ja mustapartainen mies yritti heittää katonkorjaajan alas katolta.
Mutta katonkorjaaja heittikin alas mustapartaisen miehen.
— Taisittekin pudota urakalla! huusi katonkorjaaja.
Mutta mustapartainen mies ei vastannut mitään. Hän oli mennyt vähän lyttyyn alastulossaan ja koetti nyt päästä lytystä takaisin.
Lopetamme kertomuksemme tähän. Hyvät kertomukset on aina lopetettava ajoissa. Ja huonot kertomukset on lopetettava vielä enemmän ajoissa.