II.
Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan kuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit Lailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit niin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi jäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt haaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan sitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni luonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, — mutta sehän tulee näkyviin kuvauksessani, — että menettelin oman mieleni mukaan, huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin olla jotakin helskettä isänkin luonteesta.
En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua kouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän on sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva lukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen rautaisen tahtonsa…
Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun aavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada nuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa hänen mieltään.
Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä ylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!
Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän otti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.
"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena äitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vain sanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään…
Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta syksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on vieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan povessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja isänmaalle!
Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta, suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta paljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin tutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen syvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä minusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen sydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen mielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin semmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja puhdas… niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni kuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan, sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet päivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja öisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä…
Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi tämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen tuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään, piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen silmiinsä… Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista miehistä mitään.
Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni ponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle…
Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet. Hänen täytyi olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja täydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.
Ja niin hän olikin.
En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden ainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani. En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja siihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt leimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä…
Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan rakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä hyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja siksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun väräjävä ilme?
Niin, en tiedä.
Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun kauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän sanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle muutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään ja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä syvyydestä.
Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin, kun laski kätensä olkapäälleni:
"Minä olen sinut ennen nähnyt… kerran pikkupoikana… korkean vuoren huipulla valoisana kesäyönä… ja nyt toisen kerran tämän tumman talvisen taivaan alla… Lailani… unimaailmani morsian…"
Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin olisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä…
"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan alla… On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä näen selvään lapsuuteni näyn… näen sinun seisovan vaaran huipulla, katselevan alas vuoren juurelle… se olet juuri sinä, näen kasvotkin aivan selvään… Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt… nyt juuri, kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija…"
Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen…
Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä…
Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa rakkain muistoni on.
Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja riemua tuntien!
Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha ja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni. Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin nauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä vieressäni…
Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden niistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli suuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä hänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen toteutettavaksi!
Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko kuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman puhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa murtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä — juopon.
Voi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus saastaiseen likaisuuteen!
Mutta minä pesen likaisen loan hänestä, niin että hänen ruumiinsa on yhtä kirkas kuin sielunsakin! Uhraan itseni hänen hyväkseen ja kulutan joka soluni hänen pelastukseksensa! Voi, ettei minussa ollutkaan sitä voimaa! Mutta sitten sai maailma tietää suhteistamme! Ne olivat hirveitä hetkiä, kauheita ja kamalia. Tuskallisimpia olivat ne, jolloin kosijoita kävi luonani.
Rikas tyttö! Rikas tyttö! Minä luin kosijoitteni katseista ja sormien liikkeistä, mitä he minussa rakastivat, ja minä kauhistuin ja kirosin sydämessäni rikkauteni. Rauhani ja onnelliset mietteeni katosivat, ja päiväni tuntuivat pitkiltä ja pilvisiltä. Ei kenelläkään ollut enää hyvää sanaa lausuttavana Joukosta, kukaan ei käynyt häntä puolustamaan, kun mitä ilettävimpiä seikkoja kerrottiin hänen elämästään. Verta vuotavin sydämin sain kuunnella, mutta rakkauteni yhä lujeni, ja Jouon lämpöiset kirjeet antoivat voimia kaikki kärsiäkseni…
"… Enkelini, auttajani, pelastajani", kirjoitti hän. "Elän aivan uutta elämää, olen sinussa ja sinun kauttasi kohonnut maan likaiselta kamaralta tähtitarhojen tasalle. Rakkaimpani! älä syökse minua takaisin!"
* * * * *
Kas, nyt olen muistoistani taas kirjoittanut pitkän pätkän, enkä vieläkään ole aloittanut kuvaustani. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. On niin ihanaa elää muistoissaan sitä aikaa, joka oli onnellisinta. Kirjoitellessani näitä muistojani selvenevät ajatukseni, ja ehkäpä kasvaa kykyni kuvata meidän lyhyttä onnenelämäämme niin, että se koskee muidenkin sydämiin.
Tänään aion nyt ottaa renki Matin kahden kesken, kuullakseni häneltä Jouon nuoruudesta, josta hän ei itse paljoa tahtonut kertoa. Nyt juuri kuulin isältä, että renki Matti oli samasta kylästä kuin Joukokin, olivat kasvinkumppaneita. Matilta isäkin oli tietonsa saanut. Merkillistä, ettei Matti ennen ole mitään Jouosta puhunut, vaikka on jo melkein vuoden ollut palveluksessamme!
Olen kutsunut Matin kamariini. Istumme kahden, ja Matti polttaa isältä saamaansa sikaaria.
"Vai on Matti tuntenut Jouko Varton? Hän oli minun mieheni…"
"Olen hyvinkin tuntenut. Yhdessä on lapsena oltu, monet leikit lyöty ja monet tappelut tapeltu. Ja tapasimme myöhemminkin kesäisin, kun Jouko koulusta palasi ja rupesi kesäksi taloihin töihin…"
"Niinkö?"
"Hän oli Tieralan ainoa poika. Mutta isä oli maan kuulu juoppo, hän kuoli juuri samana keväänä kun Jouko syntyi, kuoli, tai kuuluu hukkuneen, kun juovuksissa lähti virtavan joen poikki."
"Jääkö petti?"
"Jää oli huonoa keväthalsketta. Niin olivat suuret velat, että koko talo irtaimistoineen meni puille paljaille. Ei jäänyt Jouon äidille mitään elämisen apua, vaan täytyi ruveta työtä tekemään samoin kuin muutkin mökkiläiset. Siten me tulimme Jouon kanssa naapureiksi, ja kun olimme samanikäisiä, tuli meistä kisakumppanitkin."
"No, miten Jouko tuli lukumieheksi ja Matti rengiksi?"
"Niinpä näkyi käyvän. Kuulin sanottavan, että Jouko oli hyväoppinen. Ei hänestä kyllä Jouostakaan herraa helpolla tullut. Äitinsäkin kuoli, kun Jouko oli ison koulun aloittanut, ja omin voimin sai poikaparka tulla toimeen. Kerran me olimme siellä kotipitäjässämme samassa talossa kesämiehinä, kasvavia poikia molemmin. Silloin hän usein kertoi puutteistaan, kertoi, että opettajien avutta olisi hän nälkäänkin kuollut. Minä kehoitin häntä heittämään lukuhommat sikseen, sillä hän oli hyvä ja ahkera työmies, ja sinäkin kesänä isäntämme maksoi Jouolle paremman palkan kuin minulle… Samana syksynä minä sitten näinkin hänet viimeisen kerran. Hän ei enää palannut kotipitäjään, enkä ole sittemmin kuullut hänestä mitään. Kerran sain postissa kirjan, jonka hän oli kirjoittanut Jouko Varton nimellä. Sen hän oli lähettänyt minulle muistoksi…"
"Poikaparka!"
"En kuullut hänestä muuta kuin kerran rovastin sanovan, että juoppo kuuluu tulleen siitäkin Tieralan Juhovainajan pojasta. Eihän se kumma, jos pojasta tulikin juoppo… isäkin kuoli viinaan…"
Silloin ratkean äänekkääseen itkuun, ja Matti poistuu huoneestani.
* * * * *
Näinä päivinä olen taas ollut rauhattomampi, ja yöni ovat olleet levottomat. Miksen minä voinut häntä pelastaa, miksen kyennyt nostamaan häntä siitä loasta, johon hän oli langennut? Ne kysymykset tulevat nyt yhä useammin mieleeni. Koetinko sitten parhaani, vai puuttuiko minulta voimia? Vai oliko hänessä sittenkin vielä jotakin, jota en hänessä ymmärtänyt ja jonka perille en päässyt!
Useinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti niin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän synkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka koetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä vaivasi.
"Rakkaimpani… se on ohi… se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta", sanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin kummallista olin huomaavinani hänessä.
Kuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten sittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli vailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän ei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle, hänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun sitä, josta puhui…
Jospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa koko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää tuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet elämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta sellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin lohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni. Onkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää. Niukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä päättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin, joilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla kuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?
Parempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea…
* * * * *
Tänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja kutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän tunsi pahoinvointia.
"Alan jo tuntea vanhuutta", sanoi hän. "Merkillistä, kuinka olen heikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se kerran alkaa tulla."
Hänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää sointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.
"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä", virkkoi hän, kun äänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen kastetun liinan hänen päänsä ympärille.
"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä… vaikka tällä silmänräpäyksellä", hän jatkoi. "Olen monesti ajatellut puhua sinulle, Lailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten olet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?"
"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut, enkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan aikaa olla Lailansa tykönä…"
"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,
Laila, suretko kovin miesvainajaasi?"
Minä pillahdin itkuun.
"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin."
"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa… Jos hän olisi kuollut minun hoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei minun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri silloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma… se on niin kauheaa… niin perin kovaa kohtaloa…"
Isäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.
"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella, ennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja ylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin huolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka lisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja tunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset kyllä hyväksyivät menettelyni…"
"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?"
"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän koskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa…"
En voinut siihen mitään sanoa.
Hetken kuluttua isä jatkoi:
"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut herättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle vastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen kanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä päivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku syy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän ainakaan avioliittonne alussa juonut…"
Siihenkin vastasin vain kyynelilläni.
"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste", sain lopulta sanotuksi.
Eikä hän sen pitemmältä tiedustellut.