III.
En ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni, että alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni, näyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.
En ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä viikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä vastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.
Isä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta vuoteelta enää nouse.
Tämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja kyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.
Minä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt käsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.
Eräänä päivänä — oliko toissapäivänä vai kolmantena, — sanoi hän minulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:
"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi noudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille… Hän on nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on kunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua rakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän rakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin…"
Tätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin, kun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.
Mutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.
Pastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä. Minä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä molemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan minulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua kosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi viikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta. Pastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja hyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.
Totta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt puhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen, hyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.
"En enää aio mennä naimisiin", sain isälle sanotuksi.
"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin. Sillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten… Minä olen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei ollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa teistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja raukka… Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että Laila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä Jumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee hätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet…"
Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin pakenisin näiden muistojeni kanssa?
Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää luvannut hänen puhua mitään.
"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.
Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.
Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan
Koskenkorvan kartanon haltiaksi.
Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.
Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren aallot.
Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.
Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle… sielläkin yksin elääkseni?
Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja tointa?
Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.
Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.
Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin lisää.
Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle, esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen itsessäni, että voin…
Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.
* * * * *
Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.
Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein parastani koetan…
Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle — ihan yksin ja ilmoittamatta.
Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!
Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli minulle sanomista?
"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja lupaavista ruisvainioista.
"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä, laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi kuin voin:
"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."
"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle…"
"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa… en edes kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin…"
"Ja saisinko tietää, miksi et?"
Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat tulla nopeampaan.
"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille tarkemmin selittämään… Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä muistella ystävällisillä tunteilla…"
Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien alta.
"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle, jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi, kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita onnelliseksi…"
"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"
"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni… Rakas, kallis Laila…" Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.
Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin häntä kämmenrystysillä poskelle…
Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.
"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt, jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut puolen omaisuudestasi."
"Isänikö…?"
"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En penniäkään jätä ottamatta…"
Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi, etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti vielä poistunut huoneestani.
"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.
"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevan sanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella voimalla kuin minusta ikinä löytyi.
"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihasta kähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani, kuinka sinä olet elänyt… Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi ahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi hänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut selvän avioliittosi ajalta…"
Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään, etten kyennyt mitään vastaamaan.
"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet…"
Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja pienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:
"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut… kyllä minä olisin koettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi…"
Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa juuri kun hän kääntyi pois paetakseen.
Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!
Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä päässyt…
Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen likikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä hyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa…
Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla ihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina puhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään paljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä valehdella vaikka mitä!
Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään kuin koskaan kukaan juomari!
* * * * *
Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän ainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä, sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on ikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään. Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt olen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt soisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä koskaan nähnytkään Joukoa!
Niin nyt soisin olevan!
Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja panevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.
Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani… ja eläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena, huolettomana leipämurheista…
Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?
Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni…
"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan…"
Niin! Niin! Koettaa tahdon!