IV.
Monta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut. On ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu on aloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.
Eilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita on melkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänyt aloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä ja sommittelun laajaan murhenäytelmään "Pohjolan kevät". Se on äärettömän intresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunis näytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen? Käsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanut naimisissaolomme aikana.
Ylettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; on paperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkun kertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita, kuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten…
Mutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt, taittui kesken kasvamistaan…
Ajatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskin haiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaa silmääni nimi Laila… Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:
"… Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa. Jouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta. Muuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina, silmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään, iankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesi Jouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensa viereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoilla ollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukasti ummessa… niinkuin nytkin…
"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman käden omaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassa sormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen… Silloin Lailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiin päälle…"
Luin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan, ennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!
Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata sen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja pyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.
Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän oli hengessään nähnyt loppunsa?
Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää! Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies hän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?
Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!
Enkö ole häntä ymmärtänyt?
Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt…
"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan ratkennut", oli isä sanonut.
Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on alkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko avioliittomme aika…
Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen virua näiden paperien välissä?
Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn käsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on kuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu…
Silmissäni himmenee, kun alan sitä lukea… "Jouon kertomusta".
Mutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.