II
Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kilpajuoksulla oli merkillinen seuraus.
Juoksua alettiin harjoitella, ja puhuttiin jo, että urheiluseurakin perustetaan. Painiinkin käytiin käsiksi, sillä Oja-Jaska, joka oli etelästä päin kotoisin ja oli paljon matkoillaan nähnyt, tiesi neuvoa ranskalaisen painin tapoja. Ne, joilla ei tuntunut olevan juoksun lahjoja, alkoivat harjoittaa painia ja keihäänheittoa. Ja joka sunnuntai oli kovat harjoitukset. Eräänä pyhänä oli opettaja pitänyt pikkupoikain kilpajuoksua, jossa jaettiin palkintojakin. Ja yhä innokkaammiksi kaikki kävivät.
Ja kerran, valoisa yö oli ja Heinärannan herrat viestivät metsäherra Romsin syntymäpäivää ja joivat totia puutarhassa, — tehtiin suurenmoinen päätös.
Päätettiin toimeenpanna kilpajuoksu Heinärannalla ja niin pian kuin mahdollista. Herrat olivat innostuneet asiaan ja valoisan yön ja ruskean konjakin helliminä sattuivat olemaan erinomaisen hauskalla ja anteliaalla tuulella. Listoilla päätettiin kerätä rahoja palkinnoiksi, joita oli jaettava kymmenen. Pohjarahaksi panivat herrat kymmenen markkaa kukin ja merkitsivät listaan.
Ja aivan urheilusta niillä syntymäpäiväkekkereillä puhuttiin, ruumiin voimista haasteltiin ja urheilun merkityksestä yleensä. Aamupuoleen yötä jo nostelivat tuoleja herratkin ja vetivät sormikoukkua. Ja ennen takavuosina, kun nimi- ja syntypäiviä viettivät, eivät sanaakaan puhuneet urheilusta muut kuin herra Romsi, joka aina hiprakassa ollessaan muisteli karhunjahtiaan, mutta muut laulaa lojusivat. Niin olivat nyt herratkin urheilun ystäviksi tulleet ja innostuneet.
Pian levisi kylällekin tieto herrain päätöksestä, ja urheiluinto sai yhä uutta virikettä. Listoille merkittiin markkoja markkojen perään, niin että oikein ihmeeltä näytti. Ihmeeltä sen vuoksi, että listaan oli monta vanhaakin miestä nimensä kirjoittanut ja niinikään monta sellaista miestä, joilta ei ennen minkäänlaiseen listaan ollut saatu ainoatakaan penniä.
Ja monenlaisia huhuja oli liikkeellä.
Kerrottiin, että suuret kilpailut niistä tietenkin tulee, kun herrat ovat etunenässä. Ja osanottajaksi saa tulla kuka hyvänsä. Ei panna rajoja millekään. Saa tulla vanha niinkuin nuorikin mies. Ei eroiteta huono- ja hyvämaineista. Kaikki ovat tervetulleita, ja palkintoja monta, ja puhdasta rahaa!
Niin kerrottiin.
Hietalan Salkkoa olivat herrat puhutelleet ja kehoittaneet ottamaan osaa kilpailuun. Sillä melkein varmaa oli, että Salkko tulisi saamaan palkinnon, vaikka nuoriakin miehiä joukkoon tulisi. Mutta eiväthän ne tämän ajan nuoret riitä. Sehän nähtiin silloin Mäenpään Arvin ja Salkon kilpailussa. Ja muualta ei saanut tulla osanottajia. Heinärannalta, oman pitäjän syntyä, piti jokaisen olla. Ei huolita muunpaikkakuntalaisista.
Semmoisia uutisia oli Ollin-Mikkokin kuullut. Ja vielä oli kerrottu, että nuoret miehet harjoittelivat juoksua joka päivä. Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti olivat ihan kuin olisivat hulluiksi tulleet, ja heidän innostaan olivat muut innostuneet harjoittelemaan- Heille olikin ilmaantunut vaarallinen kilpailija, tuo Varpumäen Frans Penjami, jonka juoksunlahjoista ei ennen ollut tiedetty mitään. Yhtäkkiä oli hänestä tullut juoksija. Kun kolmisin, nimittäin Mäenpään Arvi, Rantalan Alkotti ja Frans Penjami, olivat maantiellä juosseet, niin edelle oli Frans Penjami livistänyt.
Ja niin niissä huhuissa päivät ja viikot kuluivat. Heinäaika tuli, mutta juoksuhenki yhä kasvoi.
Mutta jos oli joukossa tulevien kilpailujen ihailijoita, niin sankaksi kasvoi vastustajienkin parvi. Rovasti tosin ei ollut puuttunut, ei sekaantunut koko hommaan, mutta muut kristityt nousivat vihaiseen sotaan semmoista jumalatonta leikkiä vastaan. Niinpä oli Kalliorovan saarnamies Ojalaisessa seuroja pitäessään tuominnut semmoiset herrain hommat perkeleen unijuomana, jota nyt tarjosi vähänäköisille…
Mutta kuuroille korville sai Kalliorovan saarnamieskin puhua. Ei saanut puolelleen muita kuin vanhoja akkoja, sillä Ojalaisen isäntäkin, joka oli totinen kristitty, ei ollut saarnamiehen puheeseen vastannut sitä eikä tätä.
Eräänä iltana, kun Ollin-Mikko oli mökilleen kylältä palannut ja alkoi illallista aterioida, tuli Hietalan Salkko puheille. Salkko ei ollut käynyt moneen vuoteen Mikon pirtillä, ja Mikko arvasi, että jotakin asiaa sillä nyt on Salkolla, — asiatta se ei ole liikkeellä iltamyöhällä.
»Hyviä poutia pitelee», arveli Salkko puheenaluksi.
»Sopii nyt heinää kaataa ja kerätä», myönsi Mikko, ja sitten vieraalle tuumasi:
»Istuhan sinäkin ja pane tuosta minun kukkarostani piippuusi sillä aikaa kun minä tässä lopetan syöntini.»
He juttelivat kesän kulusta ja vuodentulosta kunnes Mikko sai ateriansa loppumaan. Mutta kun Mikkokin oli syönnin lopettanut, röyhdellyt, hampaansa puhdistanut ja pannut piippuunsa, virkkoi Salkko:
»Kun kuuluukin tulevan siitä kilpajuoksusta semmoinen murtomaajuoksu, monta kilometriä pounikkoisia vaaranlaitoja ja kivikkopolkuja…»
»Ne katsovat, että kuka kykenee pitkälti juoksemaan eikä niinkuin tusinatravarit talon väliä… Kas sepä oikea tuuma… Missähän pitävät?» puheli Mikko vilkastuen ja housujaan nostellen.
»Puhuttelin metsäherra Romsia tässä päivällä, ja hän arveli, että kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… eli tämän Repovaaran ja Jannenmäen välissä…»
»Elä nyt helvetissä», nauroi Mikko hyvillään. »Jopa, saakeli soikoon, arvasivatkin parhaan paikan…»
»Kuuluvat ilmoittavan 'Tunturi'-lehdessäkin kilpailusta eli juhlasta. Ovat perustaneet urheiluseuran nimeltä 'Heinärannan urheiluseura', ja kuuluu tulevan painiakin…»
»Ha, ha, ha», nauroi Mikko. »Jo kummia kuuluu. Vai painia! Ollapa, että eläisi vielä Savikon Mooses, joka hevosen nosti…!»
»Niin kertoi Romsi. Ja kovasti kehoitti minuakin juoksemaan…»
»Mitä sinä?» kysyi Mikko.
»No en paljo mitään. Mutta tuli siihen vallesmannikin ja kertoi Romsille siitä, kun me kerran ajoimme takaa sitä rosvo Mattsonia, jonka muistat…»
»Muistanpa tietenkin, ja muistan kuin tämän päivän, kun läksimme takaa-ajamaan.»
»No niin. Alkoi vallesmanni kehua Romsille sitten siitä takaa-ajosta, kehuen sinua ja minua, meitä molempia kiittäen, että jos ne miehet vielä nuoria miehiä olisivat, niin ne tohtisivat lähteä mihinkä juoksukilpailuun hyvänsä…»
Mikkoa nauratti, ja hän virkkoi:
»Ei tuo kummia taitaisi tehdä, vaikka yrittäisi…»
»No semmoiset terveiset lähetti vallesmanni, että osanottajaksi pitää sinunkin tulla…»
Ja vähitellen, kun Salkko ja Mikko siinä juttelivat, päättivät he molemmin yrittää. Heitä kannusti myöskin se, että juoksu tulisi tapahtumaan epätasaisia maita, joita toiset eivät olleet tottuneet taivaltamaan.
»Siinä ne herrat selvästi pitävät meidän puoltamme», arveli Mikko. Ja myöhäiseen yöhön he juttelivat ja päättivät ruveta vähin harjoittelemaan.
Mikko saattoi vieraansa pirtin edustalle. Oli usvainen heinäkuun yö ja ilma täynnä vastaniitettyjen heinäin hajua. Salkon askeleet lakkasivat pian kuulumasta, kun hän katosi lämpöisen usvan sekaan Apunlaaksoon päin. Mikko seisoi hetkisen pirtin edustalla avojaloin ja piippu suussa. Ei kuulunut hiiskaustakaan mistään päin. Hiljaisessa rauhassa nukkui koko kylä raskaan päivän perästä levähtäen.
»Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto», muisteli Mikko, ja hän pujahti pirttiinsä, nosti säpin kiinni ja alkoi hommata vuoteeseen.
Mutta kauan hän makasi valveilla, kilpajuoksua miettien. Ollapa, että hän olisi vielä Rantalan Alkotin ikäinen! Kyllä ne pitkäsääriset vielä näkisivät, kuka se juoksee, kun pitempi matka on kysymyksessä! Vaan ei sitä tiedä vieläkään! — Kuuluvat Mäenpään poika ja Rantalan Alkotti aivan munia syövän ja joka päivä harjoittelevan… Vaan jo minä nauraisin, jos eivät palkinnoille pääsisikään… Keitä kaikkia tulleneekaan? Varpumäen Frans Penjami kuuluu olevan jo melkoinen menijä…
Vihdoin Mikko nukkui, mutta hän uneksi, että hän oli rosvo Mattsonia kiinnipyytämässä… Mutta hänen matkansa ei edistynyt, vaikka hän koki kynsiä niinkuin voi… ja hän heräsi siihen, että kirosi ja löi nyrkkinsä seinään…
Aamu oli kirkas. Usva oli kadonnut, ja leveä joki välkkyi heleässä paisteessa. Mikko näki joella niittyveneitä soutavan myötävirralle ja arvasi, että sipillankyläläiset olivat menossa ulkoniitylle Käkisaareen.
Heinänteko kai pian loppuisikin, tällä viikolla jo. Mikko silmäsi ulos ja näki auringosta, että oli vielä varhainen. Hän pukeusi ja lähti ulos puserosillaan.
Naapurimökeissä vielä nukuttiin. Mikolle johtui mieleen lähteä huvikseen juoksemaan mutkin Varpumäessä.
»Saapipa koettaa, miltä tuo rupeisi tuntumaan!» arveli hän.
Heti pirtin edestä hän potkaisi täyteen juoksuun ja antoi mennä myllytietä pitkin Talvitiehen. Talvitiessä näyttiin vielä nukkuvan, mutta Mikko pani kävelyä siitä pihan läpi, etteivät heräisi, kun maa juostessa tömisee. Mutta päästyään Talvitien navetan taakse puhalsi hän taas täyteen raviin Välijänkälle, missä polku oli porrastettu kuusiriu'uilla. Siinä ei saattanut juosta, sillä porraspuut olivat liukkaat, ja Mikko aikoi jo pyörtää takaisin ja juosta vaaran laitaa Varpumäkeen. Hän soikkoi kuitenkin poikki Välijänkän, puhalsi nuolena sitten maanrantaan, kiersi Varpumäen torpan taitse ja juoksi Jannenmäkeen päin.
Palatessa hän tuli metsää ja vaaran laitaa. Ja hänestä tuntui, että vielä oli jaloissa jäntevyyttä.
Seuraavana aamuna hän teki samanlaisen kierroksen, ja nyt tuntui hänestä jo, että juoksu kävi paljoa joutuisammin.
— Saadaanpahan nähdä tässä, — tuumaili hän hyvillään.
Sunnuntaiaamuna nukkui Mikko myöhäisempään, ja herätessään hän kuuli melua jostakin ulkoa. Joku kolkutti oveenkin sisälle päästäkseen.
Mikko ärähti, että »älkää ovea särkekö». Hän silmäsi kuitenkin porrasten eteen ja näki siinä kolme poikaa seisomassa. Niistä tunsi Mikko heti Mäenpään Arvin ja Rantalan Alkotin, mutta kolmatta nuorta miestä, joka oli pitkäsäärinen huiskale, ei hän ensi näkemällä tuntenut.
— Jos ei vaan liene Sipillan kylän Sääreläispoika, josta on kuullut puhuttavan, että on hyvä juoksija ja ahkera harjoittelija, — arveli hän ja meni päästämään vieraat sisälle.
Ne ne olivat. Niillä oli paljon uutisia, ja Mäenpään Arvilla oli sanomalehti »Tunturi» taskussaan. Siinä sanoi jo olevan ilmoituksen ja uutisia »Heinärannan urheilujuhlasta».
»Tosiko siitä sitten ainakin tulee?» oli Mikko olevinaan.
»Tosipa tietenkin. Eikä ole enää aikaakaan kuin rapea viikko», sanoi Mäenpään Arvi ja veti sanomalehden taskustaan. »Ja kilpailut pidetään tässä Repovaaran laidassa… Kuulehan, Mikko, kun luen…»
»Mitäpä minä hänestä», oli Mikko vieläkin olevinaan, mutta nauru oli suupielessä.
»Parhaan paikan ne löysivätkin, kun kivikkopolkuja ja kanervikkoja», sanoi hän.
»Tämä onkin semmoista murtomaajuoksua», selitti Rantalan Alkotti.
Ja Mäenpään Arvi luki:
Heinärannan urheiluseura toimeenpanee murtomaajuoksukilpailut tämän elokuun 22 p. Repovaaran laidassa. Palkintoja jaetaan kymmenen, ja on ensi palkinto 50 markkaa. Muilta paikkakunnilta ei oteta osanottajia. Lähempiä tietoja matkasta y.m. antavat allekirjoittaneet palkintotuomarit.
Aukusti Herrala, Robert Romsi,
talokas metsäherra
Alfons Gullstén, Ernst Ropsu,
vallesmanni eläinlääkäri
»Vaan eipä ilmoiteta lähtöpaikkaa», sanoi Ollin-Mikko.
»Ei ole tässä ilmoituksessa, vaan täällä on sitten uutisosastossa siitäkin», sanoi Mäenpään Arvi ja luki taas:
Kuten toisessa paikassa lehteämme ilmoitetaan, pidetään Heinärannan urheiluseuran toimesta murtomaajuoksukilpailut kuluvan kuun 22 p. On ilahuttavaa merkitä, että Heinärannan urheiluseura, joka vielä on vallan nuori, näin heti alussa astuu jättiläisaskeleen. Mikäli olemme tietoomme saaneet tulee kilpailuista hyvin mielenkiintoiset, niihin kun tulevat osaa ottamaan paikkakunnan parhaat juoksijat, joista erittäin mainittakoon Ollin-Mikko ja Hietalan Salkko, jotka aikoinaan ottivat kiinni kuuluisan rosvon Mattsonin, jonka vanhempi polvi hyvin muistaa. Lähtöpaikaksi on valittu n.s. Erkintarha Heinärannalla Repovaaran laidassa ja paluupaikaksi vanhan Jannen lähde Jannenmäessä. Tulemme seikkaperäisesti tekemään selkoa näistä kilpailuista, jotka laatuaan ovat ensimmäiset paikkakunnalla ja…
»No voi saakeli», mainoi Mikko. »Vai Erkintarhasta lähdetään! —
Tuossahan se on aivan lähellä», lisäsi hän sitten ja viittasi aukeaan
paikkaan vaaran laitaan, jonka keskellä oli laaja ja korkea kivi kuin
Karungin kirkontapuli.
No sitä varten olivat hekin, nämä Mikon vieraat, nyt lähteneet liikkeelle, nähdäkseen minkälaisia paikkoja tultaisiin juoksemaan.
»Pirullista kivikkoa ja mätikköä», sanoi Mikko.
He lähtivät kaikin ulos ja menivät kivikkoisen katajikon poikki
Erkintarhalle, jossa oli suuri kivi.
»Kuka se tämä kolmas poika on?» kysyi Mikko Alkotilta.
»Se on se Sipillan kylän Sääreläispoika…»
»Jo minä arvasin… Pysyneekö juostessaan pystyssä, kun näyttää noin hoipertelevan kävellessäänkin», arveli Mikko.
»Se on mato juoksemaan», vastasi Alkotti.
He kiipesivät kaikin kiven päälle. Siitä oli avara näköala Jannenmäkeen asti. Palkintotuomarit tulisivat näkemään tarkoin, kuinka kukin juoksi, jos kiven päältä katsoisivat!
»Vallesmanni se on tämän paikan hoksannut», sanoi Mikko. »Muut eivät olisi arvanneet. Ja tahallaan tähän hommasi, kun tietää, että tuo Välijänkkä on vetelää suota… Siitä ei mene yli kuin lentävä lintu…»
Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti pyysivät Mikkoa näyttämään, mistä polut kulkivat, ensin Talvitiehen, sitten Varpumäkeen ja niin Jannenmäkeen asti, josta takaisin oli käännyttävä.
Ja koska oli sunnuntaiaamu eikä Mikollakaan ollut mitään kiirettä, lähti hän.
Ja niin menivät peräkkäin, Mikko ensimmäisenä. Kävelivät ensin Talvitiehen, missä pihalla oli isoja kiviä, ja lähtivät siitä navetan nurkitse Välijänkälle päin. Mutta ennenkuin ehtivät poikki Talvitien pihan, juoksivat Ojalainen ja Varpumäen vanha Mikko heidän peräänsä, varmaan arvaten, mitä varten olivat liikkeellä.
»Juoksupaanaako ne miehet katselevat?» kysyi Ojalainen.
»Nämä nuoret miehet ne pyysivät näyttämään», vastasi Mikko yli olkansa, edellä kävellen.
Välijänkän telat olivat liukkaat kuin rasvassa, ja hyvin siinä piti varovasti astua, jalkaterät kuin suntiolla kävellessään, ja sittenkin tahtoi jalka luiskahtaa teloilta. Mikko, joka oli tottunut elinaikansa teloja kulkemaan, käveli menemään aika vauhtia, mutta nuoria miehiä pyrki vastustamaan. Sääreläispojalla jo kerran luiskahti jalka syrjään ja upposi heti pehmeään jankkaan päältä polven.
Mikko nauroi ja huusi:
»Teepäs testamenttisi…»
Mutta Mäenpään Arvi ja Rantalan Alkotti sanoivat:
»Tämä on kamala jänkkä… tätä ei juoksua mene kukaan…»
»Vallesmanni tämän on hoksannut», vakuutti Mikko. »Se on semmoinen koiransilmä, että se hoksaa aina semmoista, mistä tietää toisella olevan vastusta… Kerrankin narrasi…»
Mutta silloin pääsivät he onnellisesti jänkän toiseen laitaan ja nousivat hiekkamellalle, josta polku vei Varpumäen torppaan. Siitä kulkivat poikki pihan Jannenmäkeen päin. Varpumäestä Jannenmäkeen oli polku kivikkoista vaaran laitaa, paikoin kalttoa ja paikoin niin mutkikasta, että melkein takaisin vei. Ja jos siinä vain juoksuvauhdissa sattuisi kompastumaan ja lentämään kivikkoon silmälleen, niin…
»Pitää olla selvät askeleet, joka täällä juoksee», arveli Alkotti.
Ja muut tuumailivat, että olisi kumma nähdä, kuinka nopeasti
Kolehmainen näitä polkuja porhaltaisi…
Menijät saapuivat Jannenmäkeen vanhan Jannen vainion laitaan, jossa ensiksi oli perunamaa ja sitten ohrapelto. Lähde oli toisessa laidassa vainiota, ja sinne oli kierrettävä ensin perunamaan piennarta »vinkkeliin» Jannen pirtin luo ja siitä taas Jannen vesitietä myöten lähteelle. Jos olisi saanut juosta suoraan poikki perunamaan ja ohrapellon, olisi se oikaissut Mikon arvelun mukaan hyvinkin sata metriä.
He kävelivät piennarta myöten ja menivät lähteelle asti.
Siihen seisahtuivat, ja Mikko otti tuohisen kuusen oksalta ja joi vettä lähteestä.
Ojalainen ja Varpumäen Mikko panivat tupakaksi.
Ja siinä kun katselivat Talvitiehen ja Ollin-Mikon pirtille päin, näkyi tänne lähteelle selvästi Erkintarha ja suuri harmaja kivi sen keskeltä…
Minkä mitäkin siinä juttelivat, kunnes Ojalainen kysyi:
»Aiotko yrittää, Mikko?»
»Mitä minusta enää vanhasta miehestä nuorten kanssa kilpailemaan», vastasi Mikko.
»Vaan niin sanoi vallesmanni, — eilen illalla puhuttelin, — että sinuun, Mikko, ja Hietalan Salkkoon hän luottaa», tiesi Ojalainen.
»Ei meistä enää ole. Vaan jos olisi tämä kilpailu ollut niihin aikoihin kun minä ja Salkko rosvo Mattsonia pyysimme kiinni, niin…»
Mutta ilmestyi siihen vanha Jannekin portailleen, ja kun näki miehet lähteellä, niin tiuskaisemalla kysyi:
»Mitä sieltä haette?»
»Katselemme näitä sinun vesivarojasi», vastasi Ojalainen leikkisästi.
Tunnettua oli, että vanha Janne oli lähteensä puolesta ylpeä. Ja Mikko selitti, ettei ollut pahantekoaikeita, ilman aikojaan tässä vain… näin sunnuntaipäivän kuluksi…
Mutta äkäisenä vetäysi Janne pirttiinsä ja veti oven vihaisesti kiinni.
* * * * *
Kun Mikko seuraavana aamuna heräsi, kuuli hän ulkoa omituisia ääniä. Oli kuin olisi rautavitjoja vedetty pitkin someroista myllytietä ja niinkuin useamman miehen askeleet kuuluisivat… Hän ihmetteli, mikä maailmainen siellä nyt noin, kun ei ole vielä myllynkäytönkään aika, mutta samalla hän kuuli selvästi vallesmannin äänen sanovan:
»Mitatkaa menemään siitä vaan pitkin myllytietä Talvitien torpan tienhaaraan!»
Mikko oli äkkiä pystyssä, pani tavallista sukkelammin vaatteet ylleen ja veti kengät jalkaan.
»Mikä perhana on vallesmannin näin varhain aamulla ajanut liikkeelle!» höpisi hän itsekseen ja koetti joutua ulos, mutta ennenkun ehti, kuuli hän vallesmannin koputtavan ovelle ja kysyvän:
»Nukkuuko se Mikko vai onko kotonakaan?»
Silloin Mikko ehti ulos ja sanoi:
»Kotona minä tässä…»
Hän näki kaksi miestä menevän vitjain matkassa Talvitiehen päin ja arvasi, että nyt ollaan juoksumatkaa mittaamassa. Vallesmanni ja metsäherra Romsi olivat komentajina, ja joka sadan metrin päähän lyötiin seiväs pystyyn. Seipäiden latvat nilottiin, niin että ne näyttivät niinkuin olisivat maanmittarin viittakeppejä. Erkintarhassa, suuren kiven luona, oli ensimmäinen keppi ja Mikon pellon päässä toinen…
Mikko ei osannut mitään kysyä, katseli vain ja mietiskeli.
Mutta vallesmanni alkoi selittää, mistä oli kysymys ja minkävuoksi kepit pystytettiin.
»Sen vuoksi, että kilpailijalla on selvä tie juosta, kun monta mutkaa tulee tehdä… Erkintarhaan, ison kiven luokse, pystytetään pitkä riuku ja lippu päähän.»
»Poikki Välijänkänkö aikovat taakoittaa?» kysyi Mikko.
»Niin tietenkin. Talvitiestä suoraan Välijänkän poikki Varpumäkeen ja siitä Jannenmäkeen lähteelle asti», sanoi vallesmanni.
»Pahan taipaleen panette juostavaksi», virkkoi Mikko. »Miksei pantu pitkin maantietä?»
»Tämä on murtomaajuoksua, näetsen, Mikko», hymähti vallesmanni.
»Vaan perkelekö siinä juoksee tuossa Välijänkällä, jossa telat ovat liukkaat kuin munakka jää…»
»Saapi kävellä siinä», naureskeli vallesmanni. Ja vallesmanni lähti vitjamiesten ja Romsin perään, jotka jo olivat menossa Talvitien pihalla ja siihen melkein keskelle pihaa iskivät seipään pystöön.
Ja niin läksivät vitjoineen eteenpäin Välijänkälle. Mikko seurasi uteliaana perässä.
»Tietysti Mikkokin tulee juoksemaan?» kysäisi vallesmanni.
»En minä tule… tarpokoot muut liejujänkässä, jos tahtovat», vastasi
Mikko äreästi. »Herroilla on herrain konstit ja joutavat hullutukset…»
Vallesmanni ei ollut kuulevinaankaan Mikon vastausta, vaan huusi vitjamiehille:
»Mitatkaa tarkkaan Välijänkkä!»
Ja Romsi ja vallesmanni lähtivät kuivia maita kiertämään Välijänkkää, jonka liukkaille teloille eivät uskaltaneet. Mutta sitten täytyi heidän kulkea maantielle asti ja sieltä vasta pahoja polkuja nousta suoraan Jannenmäkeen.
Mutta Mikko seurasi vitjamiehiä ja teki havaintojaan. Yhtäkkiä juolahti hänelle mieleen onnellinen ajatus: hän kiertää Välijänkän vaaran puolelta! Sieltä oli matka tosin vähän pitempi, mutta sitä tietä saattoi juosta, vaikka maa olikin kannikkoa ja varvikkoa. Ja jos sieltä kilpailussa puhaltaisi menemään, ehtisi epäilemättä ennen Talvitien pihaan kuin ne, jotka Välijänkän liukkailla porraspuilla saikkosivat.