III
Juostava matka oli siis mitattu ja viitoitettu. Selvä oli nyt tie, sillä jokaisen sadan metrin päässä oli paljaslatvainen seiväs pystyssä.
Vihollisen mutkikkaan taipaleen olivat herrat hoksanneet, sen sanoivat kaikki.
Lähtökohdaksi oli katsottu sopivimmaksi Erkkiläntarha, Ojalaisen mäkipellon takana. Sieltä oli avara näköala joka haaralle. Oli juostava lähtöpaikasta ensin kivikkovaaran laitaa myllylle menevälle tielle, myllytietä pitkin sitten ohi Ollin-Mikon pirtin Talvitien torppaan ja siitä pihan läpi ja navetan nurkatse Välijänkälle, joka oli pehmeää, silmäkkeistä suota, vetelä ja kaltioinen. Sen poikki johtivat niljakat kuusirangat. Välijänkän toisesta laidasta, jossa oli jyrkkä hietamella, oli juostava mellan niskalle ja käytävä mutka Varpumäen pihassa, jossa oli seiväs melkein porrasten edessä. Siitä taas oli jatkettava matkaa louhikkoista vaaranlaitaa Jannenmäkeen asti, vanhan Jannen lähteelle, johon oli pystytetty pitkä kuusinen riuku merkiksi, että siihen loppui matka sinnepäin.
Jannen lähteeltä oli tultava samaa kuumaa takaisin samoja teitä aina Ollin-Mikon pirtille saakka. Mutta siitä ei saanut kääntyä Erkintarhan lähtöpaikkaan, vaan juoksua oli jatkettava Ollin-Mikon pirtin ohi, sivu Apunlaakson Virnemäen pihaan, joka oli kahdesti kierrettävä ympäri. Virnemäen pihasta oli juostava jyrkkää ja louhikkoista Repovaaran kylkeä Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, jossa taas oli pystyssä nilottu kuusiranka. Siitä sai pyörtää takaisin, vihollisen jyrkkää vaaranlaitaa alas ja niin Virnemäen pihaan, joka palatessakin oli kahdesti juostava ympäri. Vihdoin sai juoksija oikaista Apunlaakson kautta myllytielle ja siitä sitten lähtöpaikkaan Erkintarhaan.
Semmoinen oli juostava matka, kivikkoinen ja mutkainen.
Kun matka oli mitattu ja viitoitettu ja mittarit ja vallesmanni poistuneet, läksi Mikko yksin juostavaa matkaa tarkastamaan.
Hitonmoinen taival se oli. Varsinkin oli Reponvaaran laita ilkeintä mitä olla voi. Kiviä ja kantoja, syviä kuoppia, pensaita ja käryskuusia ja rosoisia katajapehkoja. Joka vain vauhdissa siitä alas juoksi, niin ei penikka vieköön ollutkaan kehnojalkainen…
Mikko nousi vaaran laitaa ylös, viittakeppejä noudattaen. Ja monenlaiset olivat hänen mietteensä. Jos olisivat viitoittaneet hiukan syrjempää, lähempää Repo-ojaa ja myllyjä, olisi siitä ollut puolta tasaisempi matka. Mutta tahallaan tästä juuri viitoittivat, tahallaan aivan, että saisivat nauraa, kun tässä joku kilpailijoista keikahtaisi…
Hän nousi Repovaaran mäkeä ylös ja kääntyi Ylipään Vilhemin suoviljelykselle. Seipäät johtivat poikki Repo-ojan juuri siltä kohdalta, missä vesi vaahtona ja kovana koskena putosi Metsämaan myllyn kouruun. Oja oli siitä lisäksi niin leveä, ettei siitä hyppäämällä kukaan jaksaisi yli päästä… Rantakivet molemmilla törmillä olivat märkiä ja liukkaita, niin ettei niille ollut vauhdissa astuminen. Muu siinä Repo-ojan yli mennessä ei auttanut, vaan täytyi siivosti laskeutua ojaan ja koettaa sitten syvimmän kuohun yli loikata…
Mikko koetti… hyvin onnistui… jalat kuitenkin kastuivat, ja kuohuista räiskyi vettä rinnalle ja vasten silmiä…
Repo-ojasta Ylipään Vilhemin suoviljelykselle ei enää ollut kuin neljä viittakeppiä, mutta sekin väli oli kaulamätikköä ja pehmeää pounikkoa.
Mikko kävi rajassa asti, pitkän nilotun kuusirangan vieressä, ja palasi samaa tietä. Virnemäen piha oli melko tasaista, mutta aikaa sitä menisi siinäkin ennenkun sen kahteen kertaan mennen tullen juoksisi…
Alkoi jo vähän hämärtää, ja Mikko kiirehti suoraan Erkintarhan kautta
Välijänkän laitaan, josta maa alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi.
Sieltä hän päätti valita kiertotien itselleen. Kun muut tarpoisivat Välijänkän pehmeässä mudassa, kiertäisi hän vaaran laidatse ja joutuisi epäilemättä ennen Apunlaaksoon kuin toiset! Hän tarkasteli paikat valmiiksi, mistä juoksisi. Otti veitsen tupestaan ja teki pilkkoja puihin ja koetti sovittaa niin, että kiertotie tulisi mahdollisimman suora. Eräästä paikasta hän kiskoi katajapensaita pois tieltä ja merkitsi liukkaat laa'at, joihin maalähteistä itki lakkaamatta vettä. Niin pilkkoi hän suoraan Varpumäkeen, jonka pihalta jo sopi lähteä Välijänkkää kiertämään.
Päästyään lähelle Varpumäkeä hän seisahtui miettimään. Selvää oli, että vaikka vaaran laitaa tulikin pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki, kiertotie sittenkin oli edullisempi kuin liukkaan niljakat jänkän telat, joiden päällä ei pysynyt paras tukkilainenkaan.
Ja niissä mietteissään Mikko tuli takaisin ja meni mökkiinsä.
Oli jo hyvin hämärä elokuun ilta. Ei ollut enää kilpailupäivään kuin vajaa viikko! Jonakuna aamuna hän koettaa!
Ja tulisissa ajatuksissa valvoi Mikko vielä silloinkin, kun punertava kuu nousi Varpumäen pirtin takaa ja valaisi Mikon pirtin lattiaa.
Hän heräsi aamulla siihen, että kuului töminää ja huutoja. Ikkunaan rientäessään hän näki, että Erkkiläntarhan ison kiven päällä seisoi mies, taskukello kourassa…
Samalla juosta vihkaisi Sipillan kylän Sääreläispoika hänen pirttinsä ohi, jotta vain vilahti, ja jonkun sekunnin kuluttua Mäenpään Arvi…
Mikko ei joutanut pukeutumaan, vaan ryntäsi ulos alushoususillaan ja avopäin… Ja juuri kun hän ehti porrasten eteen, vilahti sivu Rantalan Alkotti ja aivan hänen kantapäillään Varpumäen Frans Penjami irvellä ikenin ja kädet huitoen julmasti molemmin puolin…
Vihollisen vauhtia painuivat menemään Talvitiehen päin, jotta myllytie kumisi niinkuin olisi satoja miehiä sitä ollut polkemassa…
Mikko katsoi heidän jälkeensä ja alkoi arvata, että ne olivat harjoittelemassa. Nyt hän tunsi miehenkin, joka kello kourassa seisoi Erkintarhan kivellä. Se oli Jänesvaaran Artturi, kuuluisa hevosmies ja varsainkasvattaja ja kilparadalla monet palkinnot juoksijoillaan saanut…
Mikko pyörsi takaisin pirttiinsä, pani sukkelaan vaatteet yllensä ja kengät jalkaansa ja riensi Erkintarhaan, kiiveten kiven päälle Artturin viereen…
Juoksijat olivat jo sivuuttaneet Talvitien ja kiitivät Välijänkän toisessa laidassa, kun Mikko kivelle ehti.
»Miltä näyttää? Kuinka juoksevat?» kysyi Mikko.
»Aika hyvin», vastasi Artturi. »Mutta mitä juoksun malliin tulee, niin puhtain juoksu minusta on Rantalan Alkotilla…»
»Entäs Sääreläispoika? Sillähän on pitkä askel!» sanoi Mikko.
»Nähdään, kun palaavat», vastasi Artturi.
He näkivät juoksijain nousevan Välijänkän mellan päälle ja vihkaisevan menemään Varpumäkeen. Kova näytti vauhti olevan, ja melkein peräkkäin olivat kaikki, Sääreläispoika eillimmäisenä…
»Käyvätkö ne Jannenlähteellä asti?» kysyi Mikko.
»Eivät aikoneet käydä kuin Varpumäen pihassa», vastasi Artturi.
Ja hän seisoi siinä aivan kuin kilpa-ajoissa, rintavana ja mahtavana, kello kourassa.
»No kuinka käy, Mikko? Aiotko ottaa osaa kilpailuihin?» kysyi hän
Mikolta.
»En tiedä. Ei taida vanhasta enää olla juoksijaksi.»
Mutta sillä aikaa kun juoksijat tekivät paluuta, kertoi Artturi, että hänellä kerran oli vanha juoksija, jolla ei luultu mitään tekevän, ei ainakaan kilparadalla. Mutta kuinka kävikään! Hän ajaa hurautti sillä palkinnon, jotta vilahti…
»Niin että ei sitä tiedä, Mikko, ennenkuin koettaa!» lopetti Artturi.
Sillä aikaa olivat jo juoksijat ehtineet takaisin Välijänkälle ja saikkaroivat paraikaa jänkän liukkailla porraspuilla.
Ja kun pääsivät Talvitien torppaan, oli Sääreläispoika taas etumaisena, mutta aivan hänen kantapäillään juosta vihmoi nyt Rantalan Alkotti.
Melkein yhtaikaa saapuivat he Erkintarhaan ison kiven luokse. Ja kun vähän aikaa levähtivät, päättivät tehdä vielä koematkan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan asti ja sieltä takaisin.
Mutta mietteissään palasi Mikko pirttiinsä, söi, pani piippuunsa ja rupesi tuumimaan.
Hän oli päättänyt, että hän illalla, kun alkaa vähän hämärtää, käy koejuoksun tekemässä. Mitä siitä tarvitsi muiden tietää! Hänestä oli näyttänyt nuorten miesten vauhti siltä, että siinä hänkin riittäisi!
Kuumissa ajatuksissa hän vartoi iltahämyä. Ja kun alkoi hiukan hämärtää, pani hän paulakengät jalkaansa ja köytti nilkat nahkapaulalla lujaan kiinni, niin että kintut nauskuivat.
Sitten hän silmäsi kelloonsa, pannen mieleensä paljonko oli, jotta palatessa näkisi, viipyikö kauan aikaa, kun kävi mutkin rajassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksellä asti.
Heti porrasten edestä puhalsi hän täyteen raviin ja vilahti kuin varjo Apunlaakson ohi Virnemäen pihaan, jota ympäri lähti painamaan kuin karusellissa. Hän oli jo ensi kierroksen tehnyt, mutta kun hän toisella kierroksella oli juuri ehtinyt Virnemäen kuistin eteen, töksähti hän vastakkain Ojalaisen emännän kanssa, joka oli tulossa sisältä…
Emäntä alkoi siunailla ja sadatella, eikä Mikko viitsinyt enää jatkaa juoksuaan. Kova oli emännän saarna, ja kun Virnemäen väki kokoontui kuuntelemaan, mistä oli kysymys, vakuutti emäntä, että hän oli lukenut tuomion sekä isännälle että pojille, jos ottavat osaa kilpailuun…
»Kuvernööriin siitä vielä valitus pannaan, ja kummia vielä kuulevat herrat ja muut hulluttelijat», pauhasi hän. »Ja jos minä olisin tässä Virnemäessä emäntänä, niin jo minä näyttäisin, antaisinko juosta pihaani ympäri niinkuin rakkikoirain… Antaisi Jumala siksi päiväksi niin vetisen sateen, ettei ulkona siedettäisi… Ohoo sentään! Jumalattomuus kasvaa!»
Mikko lähti nolona miehenä kävelemään mokilleen, ja äsken raittiit ajatukset kävivät kovin alakuloisiksi.
Mutta hän kimposi pian entiselleen. Sillä kun hän saapui kotia, istui penkillä Hietalan Salkko; kun ovi ei ollut lukossa, oli tämä omin lupinsa tullut sisälle ja arvannut, ettei Mikko voinut olla kaukana.
»Pistäysin tuossa naapurissa», sanoi Mikko.
Hietalan Salkolla oli paljon kilpailu-uutisia.
»Oikea juhla siitä tulee. Romsi, metsäherra, pitää puheen, ja palkintotuomariksi on lisäksi valittu Jänesvaaran Artturi, juoksijain ajaja ja varsain kasvattaja, jonka tunnet…»
»Tunnen tietenkin», sanoi Mikko.
»Artturi on sitä varten valittu, että hänellä kun on tottunut silmä, niin osaa arvostella, kenellä on hyvä askel ja puhdas juoksu», jatkoi Salkko. »Ja palkinnot jaetaan heti, kuivat rahat käteen! Ja kuuluu opettaja Jatko tulevan kynämieheksi, joka merkitsee kirjaan, kuinka kauan kullakin menee aikaa…»
»Lieneekö niillä tarkka kellokaan?» kysyi Mikko.
»Herralan Aukustilla on oikea kilpa-ajokello, ja Aukusti ja vallesmanni tulevat kellonkatsojiksi…»
»No niihin miehiin tuota sitten uskaltanee luottaa», arveli Mikko ja alkoi nyt vuorostaan selittää Salkolle, että aamulla oli koejuoksua pidetty, ja mainitsi, kutka olivat olleet juoksemassa. Salkko ei ollut siitä mitään kuullut, mutta nyt hän innokkaana kysyi:
»No kuinka näyttivät juoksevan? Katkesiko taival hyvin nopeaan?»
»Minusta näytti, että olisi siinä vauhdissa riittänyt joku muukin», vastasi Mikko ja kertoi sitten kaikki näkemänsä ja tekemänsä havainnot.
»Saattaa tulla hyvinkin juoksija siitä Sipillan kylän Sääreläispojasta, vaan ei näytä olevan oikeata tarmoa jaloissa», arveli Mikko lopuksi.
»Kuuluu aikoneen Tiehaaran Tanelikin kilpailuun», kertoi Salkko. »Tässä eräänä iltana oli koettanut juosta, ja Romsi oli ollut kellonkatsojana, ja kehoittanut oli kilpailuun…»
»Kyllä niitä sitten kerääntyy kaikenlaisia räkänokkia», arveli Mikko.
Ja niin juttelivat Mikko, leskimies, ja Salkko, piintynyt vanhapoika. Mutta kun hämy eneni ja huoneessa alkoi olla melkein pimeä, niin ettei toinen toisensa kasvoja nähnyt, niin molemmin päättivät, että yrittävät. Vallesmanni oli sanonut, että hän on se mies, joka valvoo, ettei Salkon ja Mikon tarvitse ilman edestä juosta…
Ja vielä tuumasivat, että huomen-aamulla oikein varhain lähtevät juoksemaan yhdessä koko matkan, niin että tie olisi tuttu varsinaisen kilpailun aikana.
»Ja kuuluu sanoneen Romsi, että hyvä olisi, kun nyt paljon tulisi juoksijoita, että nähtäisiin, olisiko täällä Heinärannalla, jossa on monta mainiota juoksijaa ennen ollut, vielä niin nopeaa, josta sopisi ruveta toivomaan Kolehmaisen vertaista ja vielä parempaakin…»
»Miksei ole», sanoi Mikko.
»Jo minä sanoin, että on niitä täällä, kun vähän harjoittelevat.»
Mikko sytytti tulen lieteen ja keitti kahvit vieraalleen. Ja koska ei Salkolla ollut mihinkään kiirettä, yöpyi hän Mikon pirttiin. Aamulla varhain piti yhdessä lähteä koematkaa juoksemaan. Ja niin kumpainenkin nukkuivat Herran rauhaan.