IV
Vihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.
Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli. Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja satoista vuotta toivottiin.
Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.
Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen, laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen. Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä, kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa pinon vehnäsiä keskelle.
Ja siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.
Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello vasta kymmentä.
Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä Hietalan Salkkokin.
Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.
— Siinä tulevat jo nuo… kyllä kai ovat pian herratkin täällä, — arveli Mikko.
Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.
Oli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä papereita lienee siinä selaillut.
Aika kului, ja Mikon jännitys kasvoi.
Kun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että sinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan, joka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan kylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan alushoususillaan ja nenäliina lakkina…
Varpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin oli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa…
Mikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului kärryjen päryä ja joku huusi:
»Jo herrat tulevat!»
Mikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa kohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella eläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän perässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko…
Hänelle tuli kiire, ja pian oli hän juoksukunnossa.
Herrain perässä tuli väkeä kuin soipaa sotaa. Oli vanhaa, oli nuorta.
Ja hauskaa näytti kaikilla olevan.
Ison kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli tehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain nimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.
Kokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi unhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua…
Hän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää hyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti alkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:
»Se oli Greekan maalla yks noori mies, kun juoksi Marathonin juoksun…»
Ja sitten hän selitti, mistä maratonikilpailut ovat alkunsa saaneet.
Ja kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain »sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja Jatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan merkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt ilmoittausivat kilpailuun:
Arvi Mäenpää,
Alkotti Rantala,
Ollin-Mikko,
Hietalan Salkko,
Sipillan kylän Sääreläispoika,
Varpumäen Frans Penjami ja
Nestori Vaski.
»Eikö ole ketään muita, jotka uskaltavat yrittää?» kysyi vallesmanni.
Oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
»Totta kai nyt vielä on muitakin», sanoi vallesmanni.
Mutta ei yhtään tullut lisää.
»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna kirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:
»Savukylän poikia tulee tuolla iso lauma!»
Ja todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä, joilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.
»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit, mutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän poikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta palkintoa ennen juossut…
Ja kymmenkunta Savukylän poikaa ilmoittautui kilpailuun.
»No, nyt tämä alkaa joltakin näyttää», sanoi vallesmanni hyvillään.
Mutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle Salkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista miehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:
»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä, jotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni…»
Hyvilleen tulivat vallesmannin puheesta Salkko ja Mikko.
»Ja näyttäkää, ettei mene ensi palkinto savukyläläisille!»
Yhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen lapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään, vaikka oli isosti uhannut.
Maallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään olisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja kaikki muutkin rouvat olivat joukossa.
Kekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai mättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata kahvia.
Ja hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua ja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä tuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan savunhajuun.
Touhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle yhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti kuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty »taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.
»Tämä on niin sanottua murtomaajuoksua, ja sen vuoksi on juostava taival valittu mahdollisimman epätasainen ja louhikkoinen», jatkoi vallesmanni. »Mutta palkintotuomarit ovatkin sitä mieltä, ettei pahemmassa paikassa pidetä missään kilpailuja, niin että joka nyt juoksee tämän matkan ensin Jannenmäkeen ja sieltä takaisin ja ohi Erkintarhan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, — kuten valkolatvaiset taakakepit tien näyttävät, — se jumaliste juoksee sileälläkin maalla…»
Kello alkoi olla kaksitoista, ja juoksijat komennettiin riviin, ison kiven viereen. Kirjava oli lähteväin joukko. Alushoususillaan oli Hietalan Salkkokin ja avopäin. Mikolla oli jalassa anturapohjaiset paulakengät ja sinertävät kalminki-alushousut, joiden takapuolesta paistoi kellertävä sinetti.
Sipillan kylän Sääreläispojalla oli valkoiset alushousut, mutta varsisaappaat, polven alta lujaan remmitetyt.
Palkintotuomarit — vallesmanni, Romsi, Herralan Aukusti, Ropsu ja Jänesvaaran Artturi — olivat jo kaikin kiven päällä, ja Artturi seisoi kilpa-ajokello kädessään.
Jännitys kasvoi niin juoksijoissa kuin yhä karttuvassa yleisönkin parvessa.
Hra Jatko kirjoitti: »Matkaan lähdettäessä oli jännitys hirmuinen, ja kuolon hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Ei kuulunut hetkeen muuta kuin Repo-ojan yksinäinen pauhu…»
Vallesmannin oli määrä lukea kolmeen.
Lähtijät seisoivat vauhtivalmiina ja odottivat.
Jo vallesmanni viimein luki harvakseen:
»Yksi, kaksi ja kolme!»
Silloin pörähtivät kilpailijat kuin ammutut liikkeelle ja hyppelivät menemään kivikkoa poikki myllytielle. Sekaisin olivat kaikki, yhdessä rykelmässä melkein…
Hra Jatko kirjoitti: »Maa tömisi juoksijain lähtiessä, ja pieniä kiviä pirskoili pitkän matkaa, kun juoksijat kivikkoa pitkin parastaan panivat myllytielle päästäkseen…»
Sipillan kylän Sääreläispoika joutui ensiksi myllytielle ja melkein heti hänen perässään eräs Savukylän poika, Mäkiniemen Vihtori. Vimmattua vauhtia he lähtivät painamaan Talvitiehen päin silloin jo, kun jotkut kilpailijoista vielä hyppelivät kivikossa…
Mikko ja Salkko olivat viimeisiä, jotka myllytielle nousivat. Ja toiset huristivat silloin jo Talvitiehen päin, niin että maa tömisi ja pöly lensi…
»Taisi käydä hullusti!» hätäili Salkko.
»Ei ole hätää vielä!» ehti Mikko vastaamaan. »Vasta on taival alussa.»
Myllytielle päästyään kiinnitti Mikko vauhtiaan, niin että kun ehtivät Talvitien pihaan, hän oli jo juossut Mäkitalon Arvin ja Savukylän poikain ohi…
»Kas vaan Mikkoa… jopa alkaa Mikkokin polkea eri tavalla», hoki vallesmanni.
Ja suuri oli jännitys kivellä, ja kovin hartaina ja innostuneina seurattiin juoksijain menoa.
Kun Välijänkän laitaan ehtivät, oli järjestys muuttunut. Mäkiniemen
Vihtori oli eillimmäisenä, toisena Rantalan Alkotti ja kolmantena
Ollin-Mikko. Sääreläispoika oli vasta neljäntenä, ja hänen jälessään
Hietalan Salkko…
Mutta Välijänkällä vauhti laimeni. Soikkaroiden ja käsillään koettaen pitää tasapainoa pyrkivät juoksijat pitkin liukkaan niljakoita teloja, ja joukosta kuului kiroilemisia. Ei päässyt siinä juoksua Mäkiniemen Vihtorikaan, vaikka maankuulu oli…
Kun etumaiset nousivat teloilta maanrantaan, olivat jälkimmäiset vielä melkein jänkän puolivälissä…
»Mikko on kolmantena… Mikko on kolmantena!» hoki vallesmanni. »Saadaan nähdä… saadaan nähdä… Nyt nousevat mellalle… nyt painuvat kuin riivatut Varpumäkeen… jo sivuutti Salkko Sipillan kylän Sääreläispojan… Nyt palaavat jo Varpumäen pihasta ja painuvat Jannenmäkeen päin…»
»Saapa nähdä… saapa nähdä!» hokivat muutkin palkintotuomarit, mutta
Jänesvaaran Artturi piti kellosta vaaria kuin varkaasta.
Jannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi kiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä, ja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:
»Eroittaako, kuka on eillimmäisenä?»
»Ei oikein eroita… yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja
Jannenmäkeen vievä polku…»
»Entäs nyt?»
»Ei vieläkään… Ei muuta kuin vilkkuu ja vilkkuu…»
Hra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät puiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille, missä asti juoksijat milloinkin menivät…»
Juoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo kiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja ensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan Jannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta nyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona pitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät joutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja siitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät tutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia siihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit lentelivät huiskin haiskin… Hirmuinen oli meno.
Vanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja kirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.
Mutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet kirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään kuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti jokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon poikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden…
»Jo palaavat Jannenmäestä!» huusivat pojat puiden latvoista.
Ja Jänesvaaran Artturi, kellonkatsoja, sanoi, että hyvin ovat juosseet.
Hra Jatko kirjoitti: »Jannenmäkeen asti oli juoksijain vauhti erinomaisen nopea, jonka tunnettu hevosmies Jänesvaaran Artturi vakuuttaa…»
Jannenmäestä Varpumäkeen alkoivat juoksijain välit pidetä. Etummaisena oli taaskin Mäkiniemen Vihtori, mutta nyt oli toisena Hietalan Salkko, ja Sääreläispoika kolmantena. Ollin-Mikko oli nyt melkein takimmaisena. Ei ollut muita Mikon jälessä kuin Varpumäen Frans Penjami ja kolme Savukylän poikaa.
Vinkeää vauhtia lähestyi miesjoukko Varpumäkeä ja viheliäistä
Välijänkkää…
Meno oli kova, eikä toinen toisestaan välittänyt. Mutta yhtäkkiä katosi
Ollin-Mikko joukosta, eikä kukaan nähnyt, mihin hän meni…
Palkintotuomarit katselivat kiikarilla Välijänkälle, missä juoksijat olivat tulossa.
Vallesmanni, jolla oli niin likelletuova kiikari, että kahden kilometrin päästä toi miehen melkein viereen, katsoi tarkkaan kilpailijain soikkaroimista Välijänkällä.
»Ei näy Mikkoa», puhui hän hätäisellä äänellä, naama punottaen, »ei näy… Siinä tulee ainakin jo kymmenen miestä… Hietalan Salkko on neljäntenä, ja hänen jälessään Rantalan Alkotti… Sitten on varmaan niitä Savukylän poikia… Niin on, näemmä… Mutta mihinkä helvettiin on Mikko jäänyt! Nyt on jo tuo eillimmäinen, Mäkiniemen Vihtori, kohta tässä laidassa jänkkää… Kuka saakeli siellä roiskahti teloilta jänkkään! Ha, ha, ha…»
»Se on Sääreläispoika!» huusivat pojat puista.
Mutta vallesmanni jatkoi, ottamatta kaukoputkea pois silmistään:
»Jo roiskahti toinenkin jänkkään… Mutta jopa on kummaa, ettei Mikkoa näy… Nyt on Mäkiniemen Vihtori pian jänkän poikki päässyt… Jokohan se Mikko oli niin lapsellinen, että heitti kesken…»
Mutta yhtäkkiä huusivat pojat puista:
»Mikko juoksee jo Talvitien pihan poikki!»
Vallesmanni riemastui, ja nyt hän jo näki kiikarilla, kuinka Mikko täydessä ravissa polki Talvitien pihan läpi ja lähestyi vinhaa vauhtia myllytietä.
»Mikko on eillimmäinen!» huusi hän hyvillään; kukaan ei ymmärtänyt, mistä Mikko siihen oli ilmestynyt. Mutta jänkän poikki tultua alkoi kilpailijain vauhti yhä enetä. Pitkään ja nopeasti astui Mäkiniemen Vihtori, polki kuin tulen liekissä poikki Talvitien pihan ja nähtävästi koetti saavuttaa Mikkoa, joka vieri tulemaan myllytien vastaletta niinkuin kerä. Mutta vara oli jälessä tulevillakin parantaa vauhtiaan. Ja aivan lähellä Mäkiniemen Vihtoria vihkaisivat Rantalan Alkotti ja Sääreläispoika, joka oli toiset saavuttanut, vaikka loiskahtikin jänkkään… Kolmantena ja kumman nopeasti kynsi nyt Varpumäen Frans Penjamikin, huitoen käsillään hirmuisesti. Hietalan Salkko vaaksoi Frans Penjamin kantapäillä ja näytti yrittävän edelle, mutta ei päässyt. Mäkitalon Arvi ja Savukylän pojat juoksivat yhdessä rykelmässä, ja heidän jälessään Nestori Vaski, jonka juoksu näytti olevan toivotonta taistelua.
Jännitys kasvoi, ja juoksijain vauhti yhä eneni.
Mikko vieri tulemaan etumaisena kuin kerä, ja kun hän ehti mökkinsä kohdalle ja Apunlaaksoon päin oikaisi, huusi vallesmanni:
»Mikko… Elä päästä enää edellesi ketään! Kiinnitä… kiinnitä!»
»Hyvä on askel, ja niin nopea, ettei silmä eroita», sanoi Herralan
Aukusti, Mikkoa kehuen.
Muut juoksijat seurasivat äskeisessä järjestyksessä, mutta Apunlaakson ja Virnemäen välissä pääsi Hietalan Salkko Frans Penjamin edelle…
»Saapa nähdä, kuinka tuossa käy!» sanoivat palkintotuomarit.
Mikko oli ehtinyt jo Virnemäen pihaan, joka sääntöjen mukaan oli kahdesti mennen tullen kierrettävä. Mikko oli toista kierrosta juoksemassa, kun Mäkiniemen Vihtori potkaisi vihaiseen vauhtiin ja vilahti Mikon edelle. Sääreläispoika yritti samoin, mutta Mikko jaksoi vielä pysyä edellä.
Palkintotuomarit ja muu yleisö huusivat ja nauroivat.
Herra Jatko kirjoitti: … »erinomaisen jännittävä oli hetki Virnemäen pihalla, missä Mäkiniemen Vihtori ajoi Mikon edelle…»
Mäkiniemen Vihtori ja Mikko nousivat jo Repovaaran päälle, Mikko kynsien kuin riivattu perässä. Mutta äkkiä sai Sääreläispoika kuin sähkön sysäyksen ja vilahti Mikon edelle, ja vähän päästä suhahti Rantalan Alkottikin…
Mikko kuuli jälessään tulevan Hietalan Salkoksi, ja nyt koetti hänkin, minkä lyhyet jalkansa antoivat… Mutta kivikkoinen ja kannikkoinen oli Repovaaran laita ja raskasta juosta jyrkkää vastaletta…
»Vihtori voittaa!» huusivat jo pikkupojat.
»Sipillan kylän poika voittaa!» huusivat toiset.
»Ei tiedä, ei tiedä», sanoi vallesmanni. »Vielä on matkaa!»
Vaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä ollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä näyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.
»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat pääsemässä.
Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.
Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa, ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn taas…
»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.
Ja herra Jatko kirjoitti: … »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta' juoksua…»
Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja silloin alkoi hirmuinen ottelu… Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin…
Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka nyt ensiksi ehtisi…
Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt Vihtoria edelleen… Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti…
Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä… ja tömähti kuin pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan…
Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.
Kuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin saapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä rykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään Savukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput Savukylän poikia.
Suuri oli hämmästys, huuto ja melu.
»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista maahan.
Herra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti hurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle… Jänesvaaran Artturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli melu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä…
Kaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka polttaa halusi, niin hänelle sikari.
Hyvillään olivat kaikki, nekin, jotka jälkimmäisinä perille joutuivat.
Hauskaa oli.
Mikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen kertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja Mikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät…
Palkinnot jakaantuivat siis seuraavasti:
Ensi palkinto: Ollin-Mikolle,
Toinen: Vihtori Mäkiniemelle,
Kolmas: Hietalan Salkolle,
Neljäs: Sääreläispojalle,
Viides: Frans Penjamille,
Kuudes: Rantalan Alkotille,
Seitsemäs: Mäkitalon Arville,
Kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.
Ja jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin kehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa panneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.
Juhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta lompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja jokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana…
Juhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan kahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe…
Mutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala oli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä lautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää, mitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen tehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi siitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan polkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».
Mutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa, meni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi…
Ja äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit, niin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja piti hauskaa.
»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni luuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut… että oli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot perunamaasta…
Kun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin vihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:
»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun sinua ei Välijänkällä näkynyt?»
Ja Mikko kuiskasi vastaan:
»Minä kiersin vaaran laitaa, johon jo ennen olin pilkkonut polun…»
Vallesmanni nauroi, mutta kun muut kysyivät, mitä nauroi, niin arveli vain:
»Kysykää Mikolta!»
Muille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä Talvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka paikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.
Herra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti hänkin nyt kahville.
Kello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen elokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran Artturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa…
Ja herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:… »epäilemättä nämä juoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä nyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää ole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin maailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset jo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa, joka…»
»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti hänet Kekri-Kaisa.
Mutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan puheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui siitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:
»Se oli yks noori mies Greekan maalla, kun juoksi Marathonin…»
Herralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi »juoksun päälle».
… »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä askel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa, että…»
Mutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja pikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.
Ja lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi myllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen latvassa.
Ja kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan juoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.