V
Heinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan hauskasti jutellen.
Oli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut. Paikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus kilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut kerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa urheiluintoaan.
Tosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja kristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli vallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin ja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan millänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa. Vanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja kaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.
Kaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja nyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia, tuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.
»Onpa siinä nyt taas», sanoi hän ja silmäili pinkkaa.
Kun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä Heinäranta… Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi, että siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta…
Vieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin ympärille näkemään ja kuulemaan.
»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki, nauru silmissä ja suupielissä:
Herra kuvernööri, oste Oulu.
Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita. Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.
Heinärannalla elokuun 23 p. 1912.
Eeva Karoliina Peltomäki aika talon emäntä ja leski nyt.
Kirjottanut pyynnöstä: Jonas Nällhuuti, kirjuri ja asianajaja.
Lähetepäätös.
»Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle, joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»
Vallesmanni nauroi henkimenossa, mutta muut herrat kiroilivat.
»Sakramenskade käring!» noitui metsäherra.
Mutta yhtäkkiä lakkasi vallesmannikin nauramasta, kävi vakavaksi ja virkkoi:
»Hänellä ei siis ollut muusta valittamista…»
Toiset katsoivat vallesmanniin kysyvästi.
»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli liput…»
Nyt toisetkin älysivät ja jäivät pitkäksi aikaa mietteisiinsä.