I

Oli kuulutettu kokous, johon kaikkia pitäjäläisiä kehoitettiin saapumaan. Ja tietoja oli siitä suuresta kokouksesta lähetetty pitäjän syrjäkyliinkin, sekä suusanallisia että kirjeellisiä.

Asia oli tärkeä, koski näet osuusmeijerin rakennusta. Ja nyt tässä suuressa kokouksessa piti päättää, mihin kylään ja paikkaan meijeri rakennetaan. Sillä niin pitkälle olivat jo Heinärannan pitäjäläiset päässeet, että osuuskunta oli valmis, ja nyt ei enää puuttunut muuta kuin kaikille sopivan rakennuspaikan valitseminen.

Kyllä jo nyt alkoikin olla kaikille selvillä, mistä tulee kysymys. Syrjäkylissäkin asiaa pohdittiin, ja tuumailtiin yhtä ja toista, vaikka syrjäkyläläiset kyllä ymmärsivät, ettei heidän toivomuksiaan, jos heillä sellaisia olisikin, otettaisi huomioon. Tiesivät hyvin, että Sipillan kylän, Heinärannan ja Mallikylän isännät, joiden joukossa koko pitäjän rikkaimmat miehet ovat, pitävät kyllä puolensa. Heillä ei olisi mitään sanomista, saivat kiittää, että heidät oli otettu osuuskuntaan.

Sen he tiesivät, ja se oli heille jo kirkolla käydessä selvästi sanottukin. Ja senvuoksi ei moni syrjäkyläläinen aikonutkaan mennä kokoukseen, vaan arveli, että kyllä rantamaan isännät asian hoitavat.

Marraskuu oli kulumassa, ja kokous oli kuulutettu römppäviikon lauantaiksi Heinärannan Rantalaan, jossa osuusmeijeri nyt oli vuokrahuoneisiin sijoitettuna.

Varhain aamulla jo heräsi Erkkilän Anaski Sipillan kylästä ja heti herättyään muisti, mikä päivä oli alkanut. Muina aamuina tapasi hän loikoa vuoteella ja tupakoida kunnes kahvi oli valmis, mutta nyt nousi hän jo ennen ylös ja näytti liikkuvan tavallista vikkelämmin. Housutkin veti jalkaansa niin näppärästi, ettei emäntä muistanut koskaan ennen Anaskinsa niin joutuisasti housuihin päässeen.

»Mihin sinulla nyt kiire on… vasta tässä sain tulen pannun alle», sanoi hän.

»Keitähän kahvi sukkelaan», vastasi isäntä, hakien kenkiään. »Toimita sitten, että saan pestä silmäni, ja laita jotakin syötävää…»

»Mihin sinä sitten…?»

»No meijerikokoushan on tänään Rantalassa…»

Nyt muisti emäntäkin. Olihan asiasta puhuttu monta viikkoa, ja kuitenkin oli häneltä päivä unohtunut! Hän lisäsi tulta pannun alle, nouti Anaskille uuden takin ja kaulahuivin sillä aikaa kun Anaski pani kenkiä jalkaan.

»Saisi nyt kuulla, kuinka käypi? Joko panevat meijerin kuitenkin
Pikku-Herralaan», arveli emäntä.

»Kyllä siinä vaan luja vastaan pannaan», sanoi isäntä, irvillä ikenin kiskoen kenkää jalkaansa. »Ne luulevat Mallikylän ja Heinärannan miehet, että he aina saavat puolensa päälle, mutta kyllä siellä nyt yrittävät muutkin…»

Anaski oli jo sillä luonnolla, että olisi pystynyt aloittamaan väittelyn kenen kanssa hyvänsä. Hän sai kengät jalkaansa, nousi ja kävi pesemään kasvojaan patapenkille asetetussa vadissa.

»Sen sanon, että minä en ole minä, jos meijeri Pikku-Herralaan rakennetaan», porisi hän silmiään pestessään. »Ne luulevat kyllä mallikyläläiset, että asia jo on selvä, ettei muuta kuin päätös tehdään, ja heti aletaan rakentaa, mutta…»

Emäntä oli saanut kahvin valmiiksi, ja molemmin olivat paraikaa meijerinpaikasta puhumassa, kun ovi aukeni ja naapurin isäntä, Mäenpään Ulrikki, astui pirttiin.

Ulrikkikin oli pukeutunut sunnuntaiturkkiinsa, ajellut partansa ja pessyt silmänsä.

»Sinä olet ollut vielä varemmin valveilla kuin minä», tervehti Anaski naapuriaan.

»Kyllä rennosti ehdimme, vaan ajattelin, että lähdenpä tästä jo liikkeelle, kun ei tuntunut muutakaan hommaa olevan», selitti tulija.

»Jo minäkin olen lähtövalmis», kehaisi Anaski. »Poltahan tämä sikari, ja tuumaillaan tässä… minäkin haukkaan ruokaa… Voipipa mennä päivä pilalle ennenkuin asia päätetään.»

»Menee hyvinkin pilalle», uskoi Mäenpää. »Sillä olenpa kuullut mallikyläläisten ja heinärantalaisten päättäneen, että Pikku-Herralan palstalle meijeri rakennetaan…»

»Vai niin…»

»Mutta jo on kumma, jos ei tässä muillakin ole sananvuoroa ja päätösvaltaa…»

Ja niin alkoi keskustelu naapurien kesken. He olivat molemmat, sekä Erkkilän Anaski että Mäenpään Ulrikki, Sipillan kylän rikkaimmat isännät, ja molemmat olivat myös tunnetut väittelijöiksi ja jarruttajiksi kaikissa kokouksissa. Ja he olivat nyt saaneet sen päähänsä, ettei meijeriä rakenneta Pikku-Herralaan, joka muuten olisi matkan puolesta ollut varsin sopiva ja konsulentinkin lausunnon mukaan edullinen paikka.

Sitäpaitsi oli Pikku-Herrala luvannut maastaan meijerille tarvittavan palstan ilmaiseksi, jotavastoin Varesmäen Josefiina, jonka maasta myöskin oli palstaa ehdotettu, tahtoi siitä useampia satoja.

Siitä oli nyt puhuttu pitkin syksyä, kumpaanko paikkaan meijeri rakennetaan, ja siitä tulisi nyt tässä kokouksessa päätettäväksi. Sillä siitä olivat nyt kaikki yksimielisiä, että meijeri oli rakennettava, oma talo osuusmeijerille. Konsulentti oli käydessään kehoittanut ja tarkoin selittänyt, mitä äärettömiä etuja siitä jokaiselle osuuskunnan jäsenelle koituisi. Voista saataisiin vielä korkeammat hinnat, ja menopuoli pienenisi. Ja sitähän kaikki toivoivat.

Oli vielä aamuhämärä, kun Erkkilä ja Mäenpää lähtivät kävelemään Heinärannan Rantalaan päin. Tiellä liittyi heihin muitakin kokoukseen menijöitä, ja kova oli puhelu, kun isännät Heinärannalle päin kävelivät. Sillä Sipillan ja Heinärannan kylien taivalta ei ollut kuin jokunen kilometri. Enimmin äänessä oli Erkkilän Anaski, joka selitti toisillekin, ettei sopinut mitenkään rakentaa meijeriä Pikku-Herralaan, sillä se tulisi liian loitolle Sipillan kylästä eikä paikka muutenkaan ollut niin sopiva kuin Varesrnäen lammashaka…

»Niinpä vainkin», myönsivät toiset.

Kun he saapuivat Heinärannan kylän yläpäähän, oli päivä jo valjennut. Ylipään Vilhemi seisoi pihalla ihka uusissa sarkavaatteissa ja vastatervatuissa pieksuissa.

»Huomenta!»

»Huomenta. Mitä Sipillan kylään kuuluu?»

Ja Vilhemi käveli joukkoon, ja niin jatkettiin matkaa, meijerin paikasta keskustellen.

Ylipään Vilhemillä oli uutinenkin kerrottavana.

»Jo on meidän kylän Iso-Herralakin liittynyt osuuskuntaan ja nyt on alkanut viedä maitoansa meijeriin», sanoi hän.

Sipillan kylän miehet ihmettelivät. Sillä Iso-Herrala oli vanhoillinen talo, jossa sitkeästi oli taisteltu »vanhan hapatuksen» puolesta, ja kiertelemässä oli huhu, ettei viedä Isosta-Herralasta maitoa meijeriin, vaikka voikilosta saataisiin viisi markkaa. Mutta niin oli nyt kuitenkin ihme tapahtunut ja viimeinenkin meijerin vastustaja ja kurnaalin soimaaja Iso-Herrala liittynyt osuuskuntaan. Se oli ollutkin näinä vuosina ainoa talo, josta Varpumäen mökkiläiset oikeaa eheää vanhankansan piimää saivat, ja ainoa paikka, jonka pihalla ei sallittu kuljetusastiain helinää ja kolinaa.

Siitä miehet nyt mielipiteensä lausuivat, kukin laillaan.

»Täytyi Herralankin liittyä meijeriin, kun viimetalvinen voi oli jäädä käteen eikä saanut myydyksi kuin polkuhinnasta», sanoi Erkkilän Anaski.

»Taisivat alkaa rahat muuttua lanteiksi», pisti Mäenpää.

»Vaan nyt se kyllä Herrala suorii rahaa eri tavalla», sanoi Ylipään
Vilhemi. »Siinä talossa on paljon lehmiä ja hyvässä kunnossa…»

Ja niin haastellen kävelivät. Kun saapuivat Varesmäen Josefiinan vainion kohdalle, alkoi Erkkilän Anaski selittää, että »tässä se on se oikea meijerin paikka… Tuolla vaaran laidassa on kaksi pulppuavaa lähdettä, joista jos vesijohto tehdään — ei koskaan lopu vesi, ja muutenkin on sopiva paikka…»

»Mutta Pikku-Herrala antaisi palstan ilmaiseksi», muistutti Ylipään
Vilhemi.

»Jaa, se ei kuulu asiaan», vastasi Erkkilän Anaski.

Pitkin kylää liittyi heidän joukkoonsa isäntämiehiä, niin että kun he lopulta Rantalaa lähestyivät, oli heitä iso joukko.

Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki olivat jääneet toisistaan jälelle ja keskustelivat omia asioitaan kahden kesken. Toiset, jotka kulkivat edellä, eivät kuulleet, mitä nämä puhelivat, mutta arvasivat, että meijerin paikasta on neuvottelua…

Kun he saapuivat Rantalaan, oli siellä jo Mallikylän ja Savukylän hevosia piha puolillaan, ja toisia näkyi tulevan. Niin oli liikettä kuin suurena kirkkopyhänä tai käräjillä asiainjakopäivänä. Tuossa näkyi ajavan pihaan Mallikylän Maaherra tanakkana ja ylpeänä, yksin komealla orhillaan. Hän silmäsi kylmästi Erkkilän Anaskia, ja sitä määrää oli, että hyvään päivään vastasi…

Nurkkain takanakin näkyi miehiä ja jokunen emäntäkin. Juteltiin kuiskaamalla, aivan kuin käräjäin aikana.

Navetan luona näkyivät seisoskelevan Ollin-Mikko ja Varpumäen Mantakin, jotka molemmin uteliaisuudesta olivat tulleet kokouksen menoa katsomaan ja päätöstä kuulemaan. Sillä kumpaisellakin oli omat syynsä ja huolensa.

»No, onkos Mikko kuullut, että jo on Iso-Herralakin liittynyt meijeriin?» kysäisi Ylipään Vilhemi, kun osui kävelemään Mikon ohi.

Kyllä Mikko sen oli kuullut. Ja häntä harmitti Ylipään kysymys, sillä hän ymmärsi, mihin Vilhemi oikeastaan tähtäsi. Iso-Herrala oli ollut Ollin-Mikon samoin kuin muidenkin Varpumäen mökkiläisten piimätalona! Mistäs nyt vanhankansan piimän sieppaat, kun Herralassakin on kurnaalia! Sitä Ylipään Vilhemi tarkoitti. Mikko ymmärsi ja ärähti vastaukseksi.

Pirtti oli jo täynnä väkeä, tupakansavua ja sorinaa. Kuului nauruakin joukosta, ja vapaasti ja rennosti sai kukin esiintyä, sillä nyt ei ollutkaan kokousta häiritsemässä konsulentti, joka vaati, että kaikkien tuli istua lakittomin päin ja tupakoimatta. Sitäpaitsi ei saanut kukaan puhua muulloin kuin vuorollaan…

Mutta nyt!

Nyt sai istua naapukka päässä ja piippu suussa ja sai puhua milloin mieli teki ja mitä tahtoi. Vapaus vallitsi. Hei vain!

Ollin-Mikkokin tunkeusi porstuaan, sillä pirttiin ei enää mahtunut. Ovi oli auki, ja kuuma höyry ja savu tulvasi porstuaan, niin että välikatosta tippui vesi. Sakean savun seasta kuuli Mikko Erkkilän Anaskin kimeän, kuuluvan äänen, niinkuin höyrypillin vihellyksen paksun usvan keskeltä. Ihmistä ei paljoa näkynyt. Näkyi jonkun puoli punottavaa naamaa, tämän naapukan korvallinen, tuon turkin kaulus ja piippu. Vilahti joskus käsi ja hartiat, mutta täyttä ihmistä ei eroittanut…

Yhä yltyi pauhu, yhä useampia alkoi puhua, ja sakeammaksi savu kasvoi.

Jo kuului vihdoin puheenjohtajan ääni huutavan olemaan hiljemmin, jotta päästään keskustelun alkuun. Ja kun sorina vähän vaimeni, kuuli Mikko puheenjohtajan taas huutavan:

»Niinkuin kaikki tietävät, ovat muut osuusmeijeriämme koskevat seikat ja asiat selvillä. Nyt tässä kokouksessa, kuten kuulutuksessa on ilmoitettu, tulee vain ratkaistavaksi, kumpaanko ehdotetuista paikoista meijeri rakennetaan. Rakennetaanko se Pikku-Herralan tilalle vai Varesmäen Josefiinan lammashakaan…»

»Niin vain… niinpä tietenkin… Siitä nyt tulee kysymys», kuului joku myöntävän.

»Toivoisin kuitenkin», jatkoi puheenjohtaja, »että kokous muitta mutkitta pian tulisi yksimieliseen päätökseen, jotta rakennustoimi aivan heti voitaisiin panna alulle. Joutava viivytys on ajan hukkaa, ja joka päivä tekee meille kaikille vahinkoa, kun meijerimme on vuokrahuoneissa… Muutenhan konsulentti viime kerralla näistä asioista selvästi ja ymmärrettävästi puhui, niin ettei minun tarvitse siitä nyt enää tolkuttaa. Jokainen siis tietää, että se koskee jokaista…»

»Tietääpä tietenkin», kuului taas joukosta.

»Ja vielä pyydän huomauttaa, että konsulentti, jonka asiantuntemusta kukaan ei pystyne epäilemään, ilmaisi antamassaan lausunnossa käsityksensä olevan, että kaikista ehdotetuista paikoista, siihen luettuna Varesmäen Josefiinan lammashakakin, on Pikku-Herralan palsta sopivin… Ja kun…»

»Ei konsulentti tunne lähteitä eikä vesisuonia, ja ensimäinen ehto on, että on vettä viljalti», kuului Erkkilän Anaskin ääni.

Puheenjohtaja koetti jatkaa:

»Ja kun lisäksi vielä Pikku-Herrala antaa meijerille tulevan palstan ilmaiseksi ja vanhastaan on tunnettua, että Pikku-Herralan talossa on koko kylän paras ja kirkkain vesi eikä kaivo koskaan ole kuivunut, niin…»

Niin pitkälle ehti puheenjohtaja, mutta silloin nousi voimakas melu miesjoukossa, niin ettei toinen toistaan kuullut. Erkkilän Anaski laski sukkeluuksia ja nauraa remusi, Mäenpään Ulrikki pilkkasi Pikku-Herralaa ja huusi niin että naama punaisena hohti.

Heistä tarttui väittelyinto muihinkin, ja yhtäkkiä oli koko pirtti yhtenä ainoana äänimerenä. Katkonaisia sanoja ja lauseita kuuli Ollin-Mikko oven suuhun. Toiset huusivat Pikku-Herralaa, toiset Varesmäen Josefiinaa. Vettä, kaivoja, vesijohtoja, jokia, järviä kuuli Mikko mainittavan, kuuli jonkun huutavan, että Pikku-Herralassa on niin pehmeä maakin, ettei kanna raskasta meijerirakennusta.

»Ollapa Atlantti tässä lähellä», kuuli Mikko Ponkalan Sakarin huutavan väkijoukkoon. »Siellä sitä olisi pojat lientä mille meijerille hyvänsä… Silloin kun minä palasin Ameriikasta…»

Mutta ei kuunnellut kukaan, mitä kokemuksia Ponkalan Sakarilla oli Atlantilta. Kuitenkin selitti Sakari, ja Mikko ymmärsi, että paljon oli vettä Sakari eläissään nähnyt.

Vähitellen alkoi kuumuus ja paha ilma hätyytellä pirtissä olijoita, ja kun kukin oli selittänyt ja huutanut, minkä sielu oli sietänyt, niin jo hikipäässä tunkeusi ulkoilmaa haistelemaan ja tullessaan mainoi, että jopa on kuuma tuolla pirtissä. Mutta yksikään ei ollut joutanut toistansa kuuntelemaan; silti oli jokainen puhunut.

Kun pauhu vähän taukosi (ja se oli merkki, että parhaat puheet oli pidetty), huusi Erkkilän Anaski, jotta kuului ihan pihalle asti:

»Jaa… Näyttäkää minkälaisen lausunnon konsulentti on antanut meijeripaikasta!»

»Se on lyhyesti niin, että hän puoltaa Pikku-Herralan palstaa, joka ehdottomasti onkin sopivin…»

Mutta kun puheenjohtaja sen oli sanonut, nousi uusi melu, entistä äkäisempi. Erkkilän Anaski ponnahti seisomaan, huitoi molemmin käsin ja selitti. Mäenpään Ulrikin naama punotti, ja hiki tippui pitkin poskia, kun hänkin sakeimmassa miesjoukossa teuhasi…

Ja kaikki Sipillan kylän miehet huusivat samoin kuin Anaski ja Ulrikki, että ei ikäpäivänä sitä meijeriä Pikku-Herralan palstalle rakenneta…

Mutta jo kiivastuivat Mallikylän miehetkin, ja Maaherran Heikki, joka oli kahden kylän rikkain mies ja lukuisimman karjan omistaja, huusi puheenjohtajalle, että hän tahtoi puheenvuoroa…

Sitä hän ei saanut, sillä Erkkilän Anaski tikasi heti vastaan, että tässä on nyt valta puhua muillakin kuin Maaherran rikkaalla…

Ja niin haasteltiin, poikettiin kauas pääasiasta, niin että kun perässä puhuttiin Torniojoen kevättulvasta, oli oven suussa puhe siitä, tuleeko pakkastalvi niinkuin vanhat miehet ennustavat ja merkit maassa ja taivaalla näyttävät.

Ja aika kului. Marraskuun lyhyt päivä alkoi jo hämärtää, eikä mihinkään päätökseen ollut päästy. Joku esitteli, että äänestettäisiin, mutta toiset vastustelivat ja sanoivat, että yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se on kaikille mieluinen. Ja niin jäi äänestäminen.

Yhä jankattiin ja molemmin puolin ruvettiin sukkeluuksia ja pikku pilkkaa jakelemaan.

Miehet jakaantuivat kahteen puolueeseen. Sipillan kylän miehet, osa heinärantalaisia ja kaikki syrjäkyläläiset puolustivat meijeripaikaksi Varesmäen Josefiinan lammashakaa. Mutta Mallikylän miehet, savukyläläiset ja osa heinärantalaisia taas väittivät kiivaasti Pikku-Herralan palstan puolesta.

Kun jo alkoi olla hämärä pirtissä, nousi vihdoin kirkonkylän Kauppila seisomaan ja alkoi puhua. Hän selitti laajasti ja perusteellisesti, kuinka tärkeä tämä kysymys oli kaikille osuuskunnan jäsenille. Englannissa oli voi verrattomassa hinnassa, eikä ollut pelkoa, että se laskisi. Nyt kun oli niin pitkälle päästy, että rakennushirret olivat paikallaan Pikku-Herralassa, ja kaikin puolin asiat muuten olivat reilassa, piti jokaisen ymmärtää, että tämmöinen turha tinka ja väittely vahingoitti kaikkien yhteistä asiaa…

»Pian ne hirret siitä siirretään», keskeytti hänet Erkkilän Anaski. »Ja kenen luvalla ne hirret on Pikku-Herralaan ajettu? Siinä on kysymys!»

Anaskin puoluelaiset remahtivat nauramaan, että jo oli sukkela ja viisas mies tuo Erkkilän Anaski.

Mutta siitä suuttui kirkonkylän Kauppila, painoi naapukan päähänsä ja tuimana miehenä läksi pyrkimään ulos.

»Tehkää niinkuin tahdotte! Rakentakaa meijeri vaikka keskelle Tornionjokea! Minä en puutu, en sekaannu. Minä kyllä saan voini myydyksi…»

»Elä lähde pois!… Elä suutu!» huudettiin Kauppilalle. Mutta Kauppila tunki miesjoukon läpi ja kirosi, että tätä hän oli konsulentille sanonutkin…

Ja Kauppilan perässä läksi Maaherran Heikki, kylmänä miehenä, ja lausui mennessään:

»Mallikylään kyllä pystytään saamaan oma meijeri, jos niikseen tulee…»

Toiset jatkoivat vielä tinkaa. Pimeä tuli ja lamppuun pantiin tuli…