II
Vasta myöhään illalla palasi Ollin-Mikko mökilleen. Vaikka hän oli ollut syömättä koko päivän, ei häntä nälkä hätyyttänyt, sillä niin hyvillään hän oli.
Hyvillään siitä, ettei meijerin paikasta ollut päästy yksimieliseen päätökseen. Se huvitti häntä. Sillä Mikko, samoin kuin kaikki muutkin mökkiläiset, oli vannonut ikuisen vihan kaikkia meijereitä ja meijerituotteita vastaan. — Kun niiltä hajoaisi koko homma! — mietiskeli hän, kotimökille päin kävellessään. — Kun oikein riitaantuisivat — ja siltäpä alkaa näyttää, — kunnes koko heidän osuuskuntansa hajoaisi ja loppuisi koko meijerihomma, niin että täytyisi jokaisen pitää maitonsa kotonaan ja kirnuta voinsa niinkuin ennenkin… Sitten sitä saisi köyhempikin taas oikeaa karjanantia… Taikka jos nyt ensiksi tulisi joku vahinko… palaisi poroksi tuo Rantalan mäkitupa, jossa sitä kirottua myllyään jauhattavat… Hän oli jo ehtinyt Ison-Herralan kohdalle ja muisti samassa, että nyt se oli Herralasta piimän saanti loppunut. Hän kirosi tunnossaan nyt Herralan isännän ja emännän, joita tähän asti oli maailman parhaimpina ihmisinä pitänyt. Herralan väki oli Mikon mielestä ollut ainoita ihmisiä koko kylässä, jotka kristityn nimen ansaitsivat… — Vaan niin on nyt, kuulemma, saanut piru heidätkin valtaansa, että jo liittyivät meijeriin, vaikka kesällä vielä emäntä vakuutti, ettei ruveta heiltä maitoa meijerissä käyttämään, vaikka kultaisin kielin pyytäisivät… Mutta ahneuden paholainen ja rikkauden rietas on heidänkin silmänsä sokaissut ja heidän omantuntonsa pimittänyt…
Niin Mikko mietti Herralan sivu kulkiessaan. Ja hän muisti, että hän aamulla oli ryystänyt pyttynsä pohjasta viimeisen piimätilkan, joka oli vielä jäännöstä Herralan vanhankansan piimästä… Kuinka käynee tästäpuolin? Sitä kurnaaliahan sitä kyllä saisi joka talosta, mutta sitä ei hän suuhunsa pane, vaikka metson vanhaksi eläisi! Niin olivat vannoneet kaikki muutkin varpumäkeläiset, ja valansa olivat pitäneet. Jos taloihin töihin menivät, niin vanhanajan piimää piti olla särpimenä, muutoin lähtivät pois… Työväki se nyt tänä maailman aikana komenteli ja komteerasi!
Isoa-Herralaa olivat kaikki mökkiläiset ylistäneet, ja kaikille toisille talollisille kehuneet, että siinä talossa eletään ja tullaan toimeen paremmin kuin missään muualla, vaikkei vietykään maitoa meijeriin…
Mutta nyt!
Mikko puri mälliä, sylkäisi ja kirosi itsekseen; — Vaan tulkoonpa Herrala nyt vielä tahtomaan uunia korjaamaan tai myllyään takomaan, niin minä heti sanon, että mene hiiteen senkin kurnaalisaksa…
Mikko oli jo ehtinyt Varesmäen Josefiinan vainiolle, jonka poikki myllytie kulki Mikon pirtin ohi. Vaikka oli pimeä, oli Mikko näkevinään sen mäennuppulan Josefiinan lammashaassa, johon Sipillan kylän miehet ja järvikyläläiset meijerin tahtoivat rakennettavaksi…
Sehän tulisi mokoma rakennus ihan Mikon naapuriksi!
Se tuntui raskaalta, ja Mikon sisustaa ihan karvasteli!
Mutta vielä ei ollut siitä varmuutta, ja Mikko käveli eteenpäin. Ja vaikka oli niin myöhä, näkyi vielä monesta mökistä Varpumäen laidasta tulia. Varpumäen Mantankin mökillä näkyi. Mikko päätti poiketa tuumille, koska eivät vielä olleet ehtineet nukkumaan. Siellähän se oli ollut kokouksessa Rantalassa Mantakin koko päivän, mutta oli täytynyt kesken pois lähteä, kun lehmä oli ruokittava eikä Israelikaan ollut kotosalla. Sopisipa nyt samalla puhua Mantalle valmiiksi sekin piimäasia. Oli Mikko jo siitä maininnutkin, varhain syksyllä jo, silloin kun lehmä Varpumäkeen tuotiin, mutta nyt sopisi puhua lisää ja tehdä sopimus, että vanha kannu hänelle joka päivä…
Mikko poikkesi polkua myöten Mantan ja Israelin pirtille, ja vaikka oli pimeä, osasi hän välttää polun kivet ja ojain kohdalla loikata, sillä kovin tuttu oli polku, jota lapsesta asti oli tottunut kulkemaan kaikkina vuoden aikoina. Pihalle Mikko jo näki, ettei oltu vielä levolle menemässä. Liedessä paloi iloinen tuli, ja Manta näkyi olevan keittämishommissa.
Mikko kävi sisälle. Lapset nukkuivat, mutta Israeli oli palannut metsätoimistaan, istuskellen penkillä tupakoimassa ja varroten illallista, jota Manta valmisteli.
Syntyi heti keskustelu siitä, mitä kokoukseen kuului. Oliko meijeri päätetty rakentaa Pikku-Herralaan vai tuohon Varesmäen Josefiinan hakaan?
»Ei kumpaankaan», alkoi Mikko nauraen ja hyvillään selittää, ja sytytellen piippuaan kertoi hän kaikki, mitä kokouksen menosta muisti. »Ha, ha, ha», nauroi hän lopuksi. »Olisi se kummaa, jos ne riitaantuisivat ja hajoaisi hornan kitaan koko kurnaalisaki… ha, ha, ha. Se minua naurattaisi.»
»Tuo Israeli se näki kumman unen jo viime talvena», ilmoitti Manta, ja kovin hyvillään näyttivät olevan Mikon uutisten johdosta sekä hän että Israeli. »Näki niin kumman unen, että jos se paikkansa pitää, niin ei rakenneta Heinärannalle heti meijeriä… Oli ollut… taikka selitä itse, Israeli…»
»Oli se niin kummaa», vilkastui Israeli. »Ja tuskin olisi lehmää tullut ostetuksi, ellen olisi sitä unta nähnyt…»
»Jopa oli kummaa.» ihmetteli Mikko jo valmiiksi.
»Selitähän Mikolle koko unesi, niin saapa kuulla, mitä Mikko arvelee», kehoitti Manta.
»Oli se», alkoi Israeli. »Oli olevinaan järvenä koko tuo Varesmäen Josefiinan lammashaka, ja siinä oli suuri kivi keskellä järveä. Siihen ilmestyi rannoille paljon ihmisiä sekä jalan että hevosilla, ja toinen kysyi toiseltaan, miksi tähän on järvi ilmestynyt, että tämähän on Varesmäen Josefiinan lammashaka… Tuli kova myrsky sitten, ja minä olin olevinani täällä pirttini pihalla, mutta kuulin ja näin kaikki… Niin toisella rannalla olijat alkoivat huutaa, että se on kultaa tuo kivi, joka on tuolla järvessä, ja kun sen muut kuulivat, niin hekin alkoivat huutaa, että kultaa se on… puhdasta kultaa… Ja vaikka oli olevinaan kova syysmyrsky ja kylmä sää, niin ne ihmiset riisuivat itsensä apposen alasti ja läksivät uimaan sitä kiveä kohden… Minä olin näkevinäni tänne pihalle ihmisten päitä ja kuulevinani huutoja, että kultaa… kultaa… Ja minä ajattelin itsekseni, että ne hukkuvat kaikki, sillä kova myrsky kävi… Ja alkoikin kuulua avunhuutoja, ja minä läksin juoksemaan ikäänkuin apuun… Mutta kun ehdin tuohon lammashaan veräjälle, niin oli järvi kadonnut, ja ilma oli kaunis, ja oli kesä. Ja keskellä lammashakaa jyrsi ruohoa ruskea lehmä, ja oli olevinaan pieni tyttö, joka näytti tulevan lehmän luota ja sanoi minulle, että tuo on teidän lehmänne… Siihen sitten heräsin…»
»Jopa oli kumma uni!» sai Mikko sanotuksi.
»Joo», sanoi Manta. »Ja tämä ei hankkinut selviytyä siitä unesta, vaan hoki vielä pitkän aikaa, vaikka silmät jo olivat auki: 'Mihinkä ne ihmiset joutuivat? Hukkuivatko ne?'»
Mikko ihmetteli ja sanoi uskonsa olevan, että se uni tiesi pahaa kaikille meijerilaisille.
»No sen minä sanoin heti Israelille. Ja silloin aloimme hommata lehmää…»
»Näet, ne kultaa pyytävät ja himoitsevat siihen hukkuvat, sitä tietää
Israelin uni. Merkillinen uni!» sanoi Mikko.
»Hyvää se ei tiedä… sen näkee, joka elää. Se ei tuo Israeli usein uneksi, mutta silloin kun uneksii, niin jotakin tietää», sanoi Manta.
»Kummasti siinä käypi», ennusteli Mikkokin. »Siinä vielä kummat tulevat, ja se niille olisikin parhaiksi kaikille niin mallikyläläisille kuin sipillankyläläisillekin… Ovatkin tulleet niin hulluiksi sen meijerinsä kanssa, ettei kahvikermaa kuuluta missään talossa annettavan, sininen kurnaali kuuluu olevan höystönä, ja joka talossa sokea puuro…»
Niin siinä meijeristä haasteltiin, ja kukin toivoi, että joku vahinko tulisi. Mutta vihdoin kääntyi keskustelu Mantan ja Israelin lehmään, jonka aikaisin syksyllä olivat ostaneet. Manta oli kesällä sanonut, että hän ei usko enää Herralan emännästäkään hyvää, että kyllä se rupeaa meijeriin hänkin… Ja nyt olikin Mantan arvelu toteutunut…
»Mutta jos ei Israeli sitä untansa nähnyt, niin tuskin tuli lehmää ostetuksi, kun ei ole itsellä niittyä minkään vertaa», selitti Manta.
»Kyllä teillä nyt on aina veres elämä, kun oma lehmä on», sanoi Mikko. »Mutta kyllä meillä mökkiläisillä taitaa surkea talvi tulla, jos vielä pakkaset tulevat niinkuin ennustetaan…»
Ja siitä sovellutti Mikko keskustelun siihen, että kun nyt Mantan lehmä poikii (minkä piti tapahtua Antinpäivänä), niin silloin sitä liikenee antaa oikeata piimää naapurillekin.
»No jos onnessa poikisi ja semmoiseen maitoon kostuisi kuin mennä
vuonnakin, niin aina sitä nyt tilkkanen naapurillekin liikenee…
Vaikka jo olen luvannut Apunlaakson emännällekin ja Virnemäen
Kaisalle», selitteli ja lupaili Manta.
Jo joutui keitto valmiiksi, ja Israeli siirtyi pöydän päähän syömään. Tulinen hiuka tuli Mikollekin, hänen nähdessään, kuinka ahnaasti Israeli kävi ruuan kimppuun. Mikko ei ollut syönyt kuin aamulla varhain ja koko päivän oli kokouksessa ollut. Hän koetti imeä piippuaan, mutta sisus mourusi ja vatsaa kihelmöitsi, ja palavin silmin seurasi hän Israelin käden liikettä… Ja tuli semmoinen nälkä, että täytyi nousta ylös ja lähteä… Tulet olivat kaikista muista mökeistä sammuneet. Mikko kävellä vätösteli hiljalleen myllytiehen ja kääntyi sitä pitkin mökilleen päin. Hän muisti taas, ettei hänellä ollut enää piimää tilkkaakaan, ja nälkä oli…
Mikko kävi pirttiinsä, jonka ovi oli auki, sillä Ullan-Eino, hänen poikansa, oli kotona. Mikko sytytti tulen kiiluun. Eino kuorsaili penkillään, jotta seinät helisivät. Se oli ollut Eino Ojalaisessa syystämässä, talon ruuassa… Vatsa sillä varmaan oli täynnä, koska noin raskaasti nukkui. Lieneekö ollut keittoa illalliseksi?
Mikko otti pöytälaatikosta vajavan rieskan, taittoi palan suuhunsa ja alkoi purra. Pöydän alla olivat heidän piimäpyttynsä, sekä hänen että Einon. Mikko silmäsi niihin, otti omansa ja nosti kantta… Oli vielä uurteissa vähän jälellä piimää… Mikko pani kauhallisen vettä ja huiskutti… Tuli siitä vähän harmajaa… Ja syötyään ensin paljasta leipää, joi hän piimäharmajan palanpaineeksi, sammutti kiilun ja kallistui penkilleen.
Mutta hän ei nukkunut. Muistui Ullakin mieleen. Viime talvena se oli kuollut. Ulla ruokki Einoakin ja antoi joskus palan hänellekin, Mikolle. Monta kertaa oli lampaanlihakeittoakin näin syysaikana antanut… Olisi saanut elää vielä…
— Einoa se taitaa tuleva talvi hätyytellä, vaikka saapikin tässä minun pirttini lämpimässä maata… Mutta syömisestä taitaa tulla kiipeli… luulen… Leivän puolta ja pottuja minulla on itselleni, mutta mistä saanee karjanantia, — ja kovin kallista on silava syötäväksi…
Ja sitten taas siirtyivät ajatukset meijeriin.
Jos ne sen tuohon Varesmäen Josefiinan lammashakaan rakentavat, niin siitä tulee ikuinen kiusa hänelle. Sillä etelänpuolisesta ikkunastaan näki Mikko suoraan siihen kohtaan, johon meijerirakennus oli ehdotettu tehtäväksi. Siinä se viheltelisi ja höyryäisi aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen, ja siinä ympärillä olisi ainainen rähinä ja hälinä. Ei olisi sitten rauhallista päivää koko elämän aikana. Niihin mietteisiin hän sitten lopulta nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste ja maa vahvassa kuurassa.
— On tainnut olla vähän pakkanen! — mietti hän ja nousi katsomaan lämpömittaria, joka oli etelänpuolisen ikkunan pielessä. Ei ollut kenelläkään muulla koko Varpumäessä pakkasen tietäjää, ja Mikon pirtillä kävivät muut kysymässä, onko ollut paljonkin pakkasta.
Mutta samalla kun Mikko silmäili pakkasen tietäjää ja näki, että kymmentä pykälää näytti, tuli hän luoneeksi silmäyksen alas Varesmäen Josefiinan lammashakaankin, ja kuinka lie hänen silmäänsä näyttänyt, että siinä oli niinkuin joku… ei se kuitenkaan ollut muuta kuin pakkasen höyryä…
Hän muisteli nähneensä jotakin unta, mutta ei muistanut mitä. Mutta jotakin pahaa oli yöllä kuitenkin ollut näkevinään.
Jo nousivat sauhut joka mökistä ja joka talosta alhaalta joen rannalta… Näkyi olevan liikkeellä meijeriin viejäkin. Pitkä kärrynlava oli täynnä kuljetusastioita, jotka helisivät ja rämisivät, kun kärryt kolisivat syysroutaisia teitä.
— Nyt jo paholaiset ovat liikkeellä, ja kello ei ole vielä seitsemääkään…! Jo se tuli aika maailmaan… hohoo kuitenkin…
Eino nukkui vielä, ja Mikko ajatteli, että nukkukoon. Hän sytytti tulen lieteen, ja hänen mielensä olisi tehnyt kahvia, mutta sitä ei ollut. Ei ollut raaskinut ostaa moneen viikkoon, ja hän olikin päättänyt paastota Antinpäivään asti.
Jospa olisi nyt ollut tuo pytyllinen sakeata Ison-Herralan piimää, jotta olisi saanut aamutuimaan oikein ryystää, syödä mahansa pullolleen…
Mutta ei ollut. Tuntui hirveän ikävältä olo, vaikka ulkona oli kirkas marraskuun ilma. Nälkäkin oli. Mikko täytti tupakkakukkaronsa ja mietti, että lähtee tästä ajan kuluksi naapurimökkeihin Apunlaaksoon ja Virnemäkeen ja kenties käy aina Jannenmäessä asti… ja kun palaa, niin sitten keittää pottuja…
Hän työnsi puut peremmäksi lieteen, etteivät putoaisi lattialle, jätti
Einon nukkumaan ja läksi piippu suussa Apunlaaksoon.
Mutta ulos päästyään huomasi hän kolme outoa miestä, jotka seisoskelivat hänen mäkipeltonsa pientareella ja katselivat isoa kiveä hänen ja Ojalaisen rajassa. Yksi miehistä siinä konttasi kiven päälle niinkuin olisi jotakin hakenut…
Mitä hiton miehiä nuo ovat, ja mitä on heillä hänen pellollaan tekemistä?
Jo huomasivat miehet Mikon; yksi, vanhin joukosta, kysyi:
»Missä se täällä on Ojalaisen raja?»
»Siinä se on», ärähti Mikko.
»Tämä kivi on siis Ojalaisen puolella?» kysyi mies.
»Ojalaisen puolella se on, mutta se on jätetty siihen rajakiveksi…
Mitä te siitä tahdotte? Ja mitä miehiä te olette?»
»Eläpäs nyt, ukko, hätäile», puhui levollisesti se vanha mies. »Me emme ole pahantekijöitä, vaan me tarkastamme, mistä saisimme kauniita kiviä meijerin kivijalkaan…»
»Meijerin kivijalkaanko? Eihän ole tietoa vielä, mihin se rakennetaankaan…»
»Se ei kuulu meihin. Meidät on pyydetty tänne kiviä halkomaan, ja me aloitamme nyt työmme…»
Mikko suuttui silmittömästi.
»Pois minun pelloltani penkomasta! Hakekaa kiviä vaikka hiidestä, mutta siihen kiveen ette koske… Kuka teidät on tänne määrännyt?»
»Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki… Ne ovat käskeneet, ja he ovat palkan luvanneet maksaa. Ja Ojalainen on luvannut ottaa kiviä tästä vaaran laidasta…»
»Voi, voi, jos Maaherran Heikki tietäisi!» sanoi Mikko ja ärähti taas:
»Ei sitä kiveä saa ottaa!»
»Mutta tiellähän tämä on… keskellä ojaa…»
»Antaa olla vaan… Se ei kuulu teihin… Se on rajakivi, ja minulla on oikeus kieltää…»
Mikko ärhenteli ja kirosi. Miehet tuumailivat hetken keskenään ja lähtivät vasaroineen vaaralle päin.
Ja kun Mikko ehti Apunlaaksoon selittämään, mitä nyt oli tekeillä, alkoi kuulua kalkutusta ja nalkutusta Repovaaran laidasta.
Mikko oli vihassa koko maailmalle, mutta enimmin Ojalaiselle, jonka uskoi häntä kiusatakseen kivimiehet hänen pirttinsä eteen vasaroimaan lähettäneen.