III
Rantalassa pidetyn kokouksen jälkeen nousi koko pitäjässä hirmuinen hälinä ja tinka. Joka kylässä ja talossa väiteltiin. Heinärannallakin sattui, että naapurimiehet olivat eri mieltä meijerinpaikasta, ja silloin syntyi ensiksi väittelyä ja lopuksi suututtiin. Mallikylän miehet olivat antaneet Sipillan kylän isännille liikanimiä ja herjanneet sillä, ettei koko Sipillan kylässä ollut yhtään ainoata miestä, joka olisi osannut edes kirjoittaa. Nämä sitten muka tämmöiset rupeavat selittämään vesijohdoista ja vesisuonista, — olivat sanoneet. Mutta Sipillan kylän miehet Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki vastasivat, että arkaan paikkaanpa taisi sattua, koska Mallikylässä semmoinen pauhu on noussut. Ja mitä kirjoitusmiehiin tuli, niin heillä oli varaa palkata kirjuri silloin, kun tarvitsevatkin!
Suurimmassa hommassa olivat Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki, kulkien kylästä kylään ja talosta taloon, selitellen sekä Herralan palstan kehnoutta että Varesmäen Josefiinan lammashaan hyvyyttä, lammashaka kun oli, paitsi muita etujaan, ihan keskellä osuuskunnan piiriä, jotavastoin Pikku-Herralan palsta oli liian likellä Mallikylää, joten siitä olisi mallikyläläisille päähyöty maidon kuljetuksessa. Ja monta muuta näkökohtaa ja asianhaaraa oli Anaskilla ja Ulrikilla selitettävänä. Kävikin niin, että moni mies, joka tähän asti oli puoltanut Pikku-Herralan palstaa, nyt alkoi kallistua Varesmäen Josefiinan lammashaan puolelle.
Semmoista väittelyä ja jankutusta riitti koko marraskuun. Riitoja ja vihoja oli syntynyt naapurien ja kylänmiesten kesken. Miesten riidellessä sekaantuivat emännätkin väittelyihin, ja yhä uusia pahennuksia alkoi kuulua. Eikä rakennushommasta ollut vielä mitään tietoa. Hirsiä, lautoja ja paljon muita rakennustarpeita oli vedätetty Pikku-Herralan palstalle ja ilmoitus oli pantu meijerin seinälle, että meijerirakennuksen piirustus, jonka taitava rakennusmestari oli tehnyt, oli nähtävänä Pikku-Herralassa.
»Jaa… se tarkastetaan sitten, kun ensin sovitaan paikka, johon se rakennetaan», oli Erkkilän Anaski sanonut.
Niin kuluivat päivät ja viikot. Kerrottiin jo, että Sipillan kylässä eräänä iltana olivat emännät tapelleet.
Joulu läheni lähenemistään, ja pakkaset kiihtyivät. Silloin levisi huhu, että uusi suuri kokous on kuulutettu taas Rantalaan. Ja nyt, sanottiin, on se viimeinen kokous, jossa asia päätetään.
Samana päivänä tiedettiin se Varpumäessäkin. Ollin Mikko oli koko syksyn elänyt kuin tulisilla hiilillä. Se, että kivijalkaa varten halottiin kiviä Repovaaran laidasta, osoitti selvään, että meijeri lopultakin rakennetaan Varesmäen lammashakaan, sillä mahdottomalta tuntui, että niin suurta kivimäärää ruvettaisiin kulettamaan Pikku-Herralaan asti, kun sitäpaitsi Pikku-Herralan vainiolla olisi ollut paljon parempia kiviä. Mutta toisaalla tuntui sittenkin olevan toivoa. Sillä Pikku-Herralan palstalle oli kaivettu kaivo, tehty ihan valmiiksi, ja vesi oli ollut erinomaista ja hyvin matalassa. Oikeaan valtavesisuoneen oli osattu. Ja tiedettiin kertoa, että Mallikylän Maaherra se oli kaivannut kaivon kaivamaan… kuultuaan, että Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki omin päinsä meijeriä varten kivitöitä teettivät.
Niin Mikko mietti sinä aamuna, jona kokouksen piti Rantalassa alkaa. Hän oli päättänyt, ettei hän' lähde koko kokoukseen, että saapi tuon sitten kuulla, mihin päätetään rakentaa. Mutta nähtyään, että Rantalaan päin meni paljon väkeä, otti hänkin suksensa ja läksi hiihtelemään.
Tänään tuntuikin hän aika virkulta. Hän oli edellisenä iltana saanut Varpumäen Mantalta kannun sakeata piimää ja syönyt sen yhdellä kertaa. Surkeaa oli muuten elämä ollut Varpumäessä koko syystalven, ja minkälaiseksi vielä menee ennenkuin sydänkuut on eletty. Talolliset olivat hekin puolestaan alkaneet kiukkuilla mökkiIäisille eivätkä myyneet maitoa mistään hinnasta, ja mökkiläiset eivät kurnaalista huolineet. Monta viikkoa oli Mikkokin elänyt leivällä ja silavalla ja käyttänyt vettä kasteena. Mutta sitten yhtäkkiä tuli sisus niin kipeäksi, että aivan oksennutti ja vuoteeseen piti panna. Mutta ei sittenkään Mikko pannut kurnaalia suuhunsa, vaan taisteli miehuullisesti elämän ja kuoleman välillä… Mieli kyllä teki, kun näki Einon ryystävän kurnaalipiimää, jota Ojalaisesta kesätyötä vastaan sai ja joka näytti sakealta ja makealta… Mutta ei antanut Mikko perään, vaikka kuoleman kalpeana makasi…
Ja pelastus vihdoin tuli. Varpumäen Mantan lehmä poiki, mutta alkoi heti poi'ittuaan kitua ja lypsi verrattain vähän. Sen verran oli Mikko kuitenkin Mantalta vanhanajan piimää saanut, että pääsi entiseen miehuuteensa. Eipä ollut tuntunut Mikonkaan elämä näin raskaalta koskaan ennen. Ennen tuota kuitenkin sai syödä piimää joka kerran vatsansa täyteen, — silloinkin vielä, kun muissa kylän taloissakin kurnaalia särvittiin. Siihen aikaan oli Iso-Herrala maailman paras talo. Talvella sai velaksi piimää vaikka kuinka paljon, ja keväisin sen myllynjauhatuksella maksoi… Nyt ei ollut Herralan ovea aukaissut siitä päivästä alkaen, kun Herralasta maito meijeriin vietiin…
Mikko hiihteli verkalleen ja oikaisi menemään mökiltä mökille. Surkealta näytti. Ei ollut puitakaan. Useassa mökissä ei ollut kuin pari kolme tuoretta rankaa porrasten edessä, halkopinosta ei näkynyt jälkeäkään. — Miten käy, jos näin pakkaset jatkuvat ja vielä kipakammiksi käyvät?
Hän tarkasteli joka mökin puuvaroja ja iloitsi mielessään, että hänellä kuitenkin oli vankka pino kuivia halkoja pirtin päässä, ja kaksi pinoa oli vielä metsässä…
Varpumäessä oli Manta pihalla, ja nähtyään Mikon alkoi hän selittää, että hänen lehmänsä ehtyy ja ehtyy ja syöntikin alkaa huonota.
Osaaottavana kuunteli Mikko, ja kun Manta arveli, että joku paha ihminen oli ehkä hänen lehmänsä noitunut, niin Mikko sanoi kuulleensa, että se karjakko, joka kierteli kylästä kylään, talosta toiseen, oli Ojalaisessa lehmän ruokkoa järjestämässä ollessaan lausunut uhkauksen, että kyllä syövät Varpumäen mökkiläiset vielä tänä talvena kurnaalia, vaikka Varpumäen Mantalla olisi kolme lehmää…
»Kuuluu olevan noidan sukua se karjakko, Kemijärveltä, mistä lienee», lisäsi Mikko.
Manta kuunteli kalpeana ja sanoi sitten:
»Jo meni tämä maailma niin pilalle, etteivät täällä enää syyttömätkään saa rauhassa olla…»
Ei osannut Mikko Mantaa lohduttaa, virkahti kuitenkin lähtiessään, että suurempi hätä muissa mökeissä on.
Mikko hiihteli, kun alussa jo oli ottanut sellaisen suunnan, pitkin Repovaaran kuvetta, jossa mökkiryhmiä oli. Nyt saapui hän Jannenmäkeen, jossa oli neljä mökkiä, kaikki suutareita. Eipä näkynyt halkopinoa Jannenmäessäkään. Ei muuta polttopuuta kuin tuoreita risuja ja lahokantoja. Semmoista se on, kun kesällä ei muisteta, että pitkä talvi on edessäpäin.
Vanhimman Jannen mökkiin pistäysi Mikko tupakalle.
Kylmänlainen oli pirtti, ja liedessä kitisivät tuoreet risut.
Janne itse oli syöntihommassa. Paksusta ruisleivästä leikkeli hän terävällä nahkaveitsellään suupaloja ja ryysti puutuopista piimää päälle… Piimää se epäilemättä oli. Mikko kuuli sen jo siitä, kun Janne ryysti, ja näki siitä, että viiksiin tarttui pisaroita…
Mikko hommasi piippuunsa, ja tuli puheeksi se ainainen meijeriasia, josta joka mökissäkin puhuttiin.
»Mistä te olette saaneet karjanantia?» kysyi Mikko, sillä hän uskoi varmasti, että Janne särpi vanhankansan piimää.
»Eihän sitä enää tänä maailman aikana saa oikeata piimää», sanoi Janne ja ryysti, jotta kauas kuului.
»Mutta onhan sinulla vanhanajan piimää tuopissasi nytkin», sanoi Mikko.
»Kurnaalia tämä on… ei tämä ole oikeata, eheää piimää…»
»Ja noin sakean ja hyvän näköistä…» kummaili Mikko.
»Ei se sentään ole tyhjä syödäkään… Katsos, Mikko…»
Janne nousi ja näytti tuopin sisältöä Mikolle.
»Mutta jopa on kummaa, että on noin sakeaa ja makean näköistä», ihmetteli Mikko. »Varpumäessä ei kukaan vielä ole syönyt kurnaalipiimää…»
»Koetahan maistaa», houkutteli Janne ja tarjosi Mikolle.
»Olisikohan tuota maistaa…»
Mikko otti piipun suustansa ja ryyppäsi pitkän siemauksen. Piti sitten piimää suussaan ja maiskutteli, ja kun oli nielaissut, niin alkoi kehua, että eipä hän olisi uskonut kurnaalin noin hyvää olevan.
Janne jatkoi vielä syöntiään, ja siinä tuli puheeksi tämä uusi kokous, johon Mikko oli menossa. Yhtä ja toista siinä arvelivat, mutta lopuksi kuitenkin toivoivat, että hajoaisi koko osuuskunta, ja kurnaali ja meijerit häviäisivät pois maan päältä.
Kun Mikko saapui Rantalaan, oli siellä piha ihan täynnä hevosia, paljon enemmän kuin syksyllisessä kokouksessa. Pihalla tapasi hän Ylipään Vilhemin, joka sarkavaatteissaan ja uusissa, vasta tervatuissa pieksuissaan kävi Mikkoa puhuttelemaan. Vilhemi tiesi kertoa, että kummia taitaa tästäkin kokouksesta kuulua. Sillä pitäjän rikkaimmat miehet Erkkilän Anaski ja Maaherran Heikki olivat kumpikin sanoneet, etteivät anna toiselle perään tuumaakaan. Molemmat olivat he keränneet ympärilleen valiojoukon, niin että nykyhetkellä olivat kumpikin puoli suunnilleen yhtä vahvat. Lisäksi oli Maaherran Heikki jo laitattanut kaivon valmiiksi Pikku-Herralaan, ja Erkkilän Anaski oli puolestaan hakkauttanut kivet meijerirakennuksen kivijalkaa varten ja ajattanut ne Josefiinan lammashakaan.
Vilhemi oli vastikään palannut pirtistä, joka oli väkeä aivan täynnä. Karsinan puolella istui Maaherran Heikki miehineen, ja oven puoli oli täynnä Anaskin puolustajia. Vihaisesti toisiaan silmäiltiin eikä vielä ollut aloitettu keskustelua.
»Niin minä luulen, ettei tule tästäkään kokouksesta mitään», lopetti
Vilhemi selityksensä.
Yhä saapui ihmisiä kokoukseen, mutta eivät mahtuneet enää pirttiin, vaan jäivät porstuaan ja kuistiin.
Ylipään Vilhemi ja Ollin-Mikko eivät pyrkineet kuistiinkaan, vaan seisoskelivat pihalla, vaikka oli pakkanen.
Silloin alkoi kuulua pirtistä sorinaa ja kovaäänistä puhelua. Pihalle ei kuitenkaan eroittanut sanoja, mutta äänestä tuntui, että suolaiset siellä olivat puheet. Joskus nousi ääni valtavaksi ja kaikui kuin melu jostakin kapakasta.
Vilhemi ja Mikkokin silloin lähestyivät kuistia ja kysyivät siellä olijoilta, mistä pirtissä keskusteltiin. Porstuasta tuli joku mies, joka tiesi kertoa, että Maaherran Heikki ja Erkkilän Anaski siellä vain väittelivät, toinen selittäen kaivostaan, toinen kivenajostaan… Mutta vähitellen alkoi kuulua useampia ääniä, ja äkkiä remahti koko pirtillinen puhumaan, jotta pihalle kuului vain kuin kosken pauhu.
Yhtäkkiä tulla rynnisti Maaherran Heikki tulipunaisena väkijoukon läpi, meni kiroten poikki porstuan ja kuistin ja vasta pihalle asettui. Ja hänen perässään alkoi tulla hänen valiojoukkonsa.
»Tästä tulee isommat asiat», kuului Maaherra sanovan. »Minä opetan
Sipillan kylän miehille…»
Ja sitten hän huusi kaikille kannattajilleen, että »pois lähdemme tästä kokouksesta ja käräjäpaikalla tavataan!»
Vilhemi ja Mikko seisoivat syrjässä ja kuuntelivat. »Siihenkö kokouksen pito jäikin?» kysyi Vilhemi Maaherralta.
»Siihen jäi! Otetaan semmoinen mies, joka riidan ratkaisee!»
Maaherra alkoi hommata kotia lähtöä, samoin hänen koko joukkonsa. Mutta ennenkuin ehtivät pihasta lähtemään, tuli Erkkilän Anaskikin ulos pirtistä, ja hänen jälessään muut Sipillan kyläläiset ja järvikylien miehet, jotka Anaskia kannattivat.
Ollin-Mikko iloitsi sydämensä sisimmässä, että kokous näin nolosti loppui. Hän muisti Varpumäen Israelin unta ja alkoi todella uskoa, että se uni merkitsi meijerin häviötä.
Poltellen piippuaan hän katseli pihalla niin kauan, että kaikki kokoukseen saapuneet olivat poistuneet. Silloin hänkin hyvillään hyppäsi suksilleen ja läksi kotiaan päin hiihtelemään, tulolatuaan noudattaen.
Kun Mikko saapui kotiaan, oli Eino raitilla. Mutta pirtti oli lämmin ja mieluinen, ja uunin päällä oli helisevän kuivia liesipuita. Kun oli jo hyvin hämy, sytytti Mikko tulen ja istahti sen lämpöiseen loisteeseen. Tuntui nälkä. Hänelle muistui mieleen, että Eino aamulla oli aikonut Ojalaiseen piimää noutamaan. Olikohan käynyt?
Mikko nousi, veti Einon pytyn pöydän alta ja nosti kantta. Oli melkein täynnä Einon pytty. Se oli sitä kurnaalipiimää… Mikko ei malttanut olla maistamatta, ja kun maistui makealta, kiskaisi hän koko kauhallisen suuhunsa.
Silloin tuli hänelle semmoinen nälkä, ettei hän enää hallinnut luontoaan. Hän haki rasiastaan silakoita, paistoi niitä pitkän vartaallisen ja rupesi syömään, nostaen Einon piimäpytyn pöydälle.
Ja hän söi miehen lailla ja ryysti Einon pytystä kurnaalia päälle. Oli ollut kerrassaan mielettömyyttä se, että hän oli piimän puutteessa itseään kiduttanut, kun kurnaali näin hyvänmakuista on, — mietiskeli hän syödessään. Ei se semmoisen ihmisen sisus, joka on elinaikansa karjanantia saanut, tule täyteen, vaikka mitä saisi, kun ei piimää saa.
Hän ryysti kauhallisen kerrallaan, ja kun hän vihdoin tunsi, että nyt alkoi vatsa olla täysi, oli Einon pytty aivan tyhjä.
Mutta hän oli nyt peräti tyytyväinen, röyhteli ja tuumi, että nytpä on mies taas mies. Hän pani kannen paikoilleen ja nosti Einon pytyn pöydän alle.
— Saatanpa ostaa Einolle sijaan, — lohdutteli hän itseään, pani piippuunsa ja läksi muihin mökkeihin kertomaan uutisia meijerikokouksesta.