V
Maaherran—Erkkilän jutun lykkääntyminen syyskäräjiin vaikutti lamauttavasti toisiinkin käräjämiehiin, niihin nimittäin, joiden riidat olivat alkuaan syntyneet meijeripaikan vuoksi. Ja kävikin niin, että ne sovittiin ennenkun oikeuteen mentiin.
Kun käräjät olivat ohi, alkoi kevätpuoli talvea, ja nyt joutuivat ihmiset taas ajattelemaan muitakin asioita kuin käräjäjuttuja.
Meijerirakennus tuli taas »päiväjärjestykseen». Varpumäessä syötiin nyt kurnaalipiimää yhtä hyvällä halulla kuin ennen oli ryystetty vanhanajan sakeaa piimää. Ollin-Mikko oli hänkin leppynyt Herralalle ja ottanut Herralan piimätalokseen niinkuin ennenkin. Muutos vanhanajan piimästä kurnaaliin oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta.
Ollin-Mikollakin olisivat päivät taas olleet yhtä hauskat ja huolettomat kuin ennenkin, kun olisi ollut varma siitä, ettei meijeriä rakenneta Varesmäen Josefiinan lammashakaan — siihen hänen peltojensa alle kiikkumaan, tuhisemaan ja piipaamaan. Sillä sitä hän ei olisi sallinut, hänen jykevä rauhansa häiriintyisi, ja kuka tiesi, mitä muita häiriöitä se saisi aikaan. Jospa Maaherran miehet voittaisivat ja rakentaisivat sen kirkkonsa Pikku-Herralaan!
Se oli Mikon hartain toivomus.
Alkoi liikkua huhuja, että kirkonkylän Kauppila, joka oli todellinen osuustoiminnan ja rauhan mies ja yhteistä hyvää harrasti, oli kirjoittanut konsulentille ja kertonut, mistä syistä Heinärannan meijerirakennusta ei päästä rakentamaan, vaikka monta kokousta jo on pidetty! Meijerinpaikasta oli tullut riita, joka uhkasi hajoittaa koko osuuskunnan. Ja oli Kauppila kirjeessään pyytänyt, että konsulentti, jolla oli paljon kokemusta sellaisissa asioissa, tulisi itse Heinärannalle ja pitäisi vielä yhden kokouksen. Pian oli konsulentin vastaus saapunutkin, — niin tiesivät huhut kertoa. Ja hän oli kirjeessään ihmetellyt sitä ennenkuulumatonta härkäpäisyyttä, jota osuuskuntalaiset olivat osoittaneet Heinärannan meijerin suhteen.
Luvannut oli tulla ja ilmoittanut päivän, jolloin hän saapuu
Heinärannan Rantalaan. Tulkoot silloin kaikki »jästipäät» saapuville.
Nämä uutiset sai Mikko tietää Ojalaisessa käydessään.
Silloin hänelle eräänä iltana juolahti kummallinen asia mieleen. Jos olisi kirjoittaa sille konsulentille suoraan ja selittää, että Varesmäen Josefiinan lammashaka oli aivan sopimaton paikka monesta syystä, mutta Pikku-Herralan palsta, jossa jo oli valmis kaivo kirkasta vettä täynnä, oli kaikin puolin sopiva, — niinkuin Maaherran Heikkikin oli sanonut.
Semmoinen ajatus tuli Mikolle yhtäkkiä, eikä hän osannut sanoa, mistä se oli mieleen juolahtanut.
Mikko istui liesiloisteen lämpimässä ja mietiskeli. Kenet saisi kirjoittamaan? Horslunti olisi ollut verraton kynämies ja selväsanainen, mutta hän vaatisi vaivoistaan ainakin kymmenmarkkasen, ehkä enemmänkin. Sitäpaitsi ei Horsluntiin voinut luottaa. Hän ei malttaisi olla asiasta puhumatta, ja niin saisi Erkkilän ja koko Sipillan kylän niskaansa…
Hän läksi Apunlaaksoon ja puhui siellä tuumastaan. Emäntä hyväksyi kaikin puolin Mikon aikeen. Heidän jutellessaan saapui siihen Virnemäen Kaisa, jolle asia heti selitettiin.
»Siitä pitäisi tulla semmoinen kirje», selitti Mikko nyt tarkemmin aiettaan, »missä kaikki Varpumäen asukkaat, jotka tunnemme ja tiedämme, minkälaiset lähteet ne ovat, joista vesijohto meijeriin aiotaan laittaa ja joiden nojalla Erkkilä ja muutkin Sipillan kylän miehet Josefiinan lammashakaa puolustavat, tarkoin selitämme, ettei niissä ole kuivana kesänä vettä, ja että lammashaka on muutenkin syrjässä…»
»Juuri semmoinen sen pitää olla», myönsi Apunlaakson emäntä, ja kun kirjurista tuli puhe, niin Virnemäen Kaisa sanoi:
»Siihen ei tarvitse sen parempaa kirjuria kuin Varpumäen Manta on. Se ihminen osaa sen verran kirjoittaa, kun kuuluu kerran kauppakirjankin kyhänneen ja monta velkakirjaa…»
Nyt Mikko ja Apunlaakson emäntäkin muistivat, että Mantahan oli kirjoitustaitoinen. Mutta asia piti pitää salassa, etteivät kyläläiset saisi tietää. Varesmäen Josefiina suuttuisi silmittömästi…
»Se lammashaan hinta pitää muistaa myöskin mainita kirjeessä, ja että
Pikku-Herrala antaisi ilman», sanoi Apunlaakson emäntä.
Niin päätettiin. Mikon huoleksi jäi aikeesta ilmoittaa kaikille varpumäkeläisille ja määrätä päivä, jolloin kirje kirjoitetaan ja kaikki nimensä panevat. Apunlaakson emännällä oli paperia ja mustetta sekä kookkain pirtti, johon päätettiin kokoontua.
Mikko oli vilkas ja toimen mies silloin kun tarvittiin, ja seuraavaksi illaksi oli hän saanut kaikki kuntoon.
Illan tullen alkoivat naapurit kokoontua Apunlaaksoon, ne nimittäin, jotka olivat kotosalla. Useimmista mökeistä olivat miehet tukkitöissä.
Manta istui jo kynä kädessä pöydän päässä ja lähinnä häntä Mikko.
»Arvoisa kansalainen ja Konsulentti Juho Ruusperi…»
Ensin toivotti hän konsulentille Herran siunausta, terveyttä ja pitkää ikää, niinkuin oli nähnyt ja kuullut muittenkin tekevän. Kun alkulause oli valmis, jatkoi hän kirjoitustaan, toisten istuessa juhlallisen äänettöminä. Pitkä näytti kirjeestä tulevan, mutta paljon siihen piti mantuakin.
»Lähtee siltä tuolta Mantalta», ihmetteli Mikko.
Kun Mantan kirjoitus vihdoin kolmen tunnin kuluttua oli valmis, pyydettiin häntä se lukemaan, jotta kaikki kuulisivat, oliko se semmoinen kuin olla piti.
Ja Manta luki:
»… Ja saamme mainita, että mitä tulee Varesmäen Josefiinan Lammashakaan, niin se ei sovi, lähteet kuivavat kesällä, jonka tietää todistaa Ollin-Mikko, joka on koko ikänsä Varpumäessä ollut, kun ei ole syntymäpaikan ja pirtin väliä kun kymmenen syltää. Ja Josefiina tahtoo tuhatta markkaa Lammashaasta ja Herrala antaa ilman ja jos vedestä tulee puhe niin meitäkin on monta, jotka tiedämme että lähteet kuivavat ja Israeli on koettanut, että ei ole vesisuonia koko Lammashaassa eikä Josefiinalla ole muuta kun rahanhimo, se on tullut niin visuksi nyt, ettei kehtaa tässä mainita ja Erkkilän ja Mäenpään on koko syy, josta on jo mainittu. Ja Mikkoa pitää uskoa, se ei ole valehdellut eikä väärin tehnyt koskaan, vaikka on koko kylän myllyt hallussa ja saapi kysyä Isolta-Herralalta. Ja ottakaa puheeksi onko sillä karjakolla valta noitua ja tappaa köyhän lehmiä, kun sanotaan olevan noitasukua ja syksyllä on uhannut, jonka on kuullut Virnemäen Kaisa tästä vierestä. Ja muistakaa, että Erkkilä omaa etuaan valvoo, se on kavala ja kitsas ja jos tietäsitte sen aisatiuku-asian, josta ei saatu selvää, vaan sen tietävät muut; Ja vielä mainitsen sen Maaherran sonnin, että se ei ollut huono. Ja ottakaa nyt kaikki huomioon ja elkää mainitko kutka kirjoitti. Jos kysyvät niin pankaa Jannenmäkiläisten päähän, kun Virnemäen Kaisakin on velassa Erkkilälle ja siitä lehmästä on meillä vielä Sipillan kylän Mäkelään maksoa, mutta ei ole velkakirjaa. Hyvää terveyttä nyt ja tässä ovat nimet ja ne joilla ovat miehet poissa…»
Kun Manta pääsi kirjeen loppuun, sanoivat kaikki, että se oli erinomainen ja sisälsi juuri pääasiat, joiden tarvitsi tulla konsulentin tietoon.
»Siitä ei selvempää olisi tullut, vaikka kymmenen Horsluntia olisi ollut kirjoittamassa», sanoi Mikko, ja samaa mieltä olivat muutkin.
Nyt tuli jokaisen panna nimensä alle puumerkkinsä. Ensimmäiseksi kirjoitti Manta omansa ja Israelin nimet. Sitten Mikon. Ja tämän näköinen oli kirjeen allekirjoitus:
»Manta Varpumäki — Israel Varpumäki
af dito — Mantan mies
Mikko Ollinpoika — Jouni Kaisa Virnemäki
oma käsi — mies tukinajossa
Sofia Pilkkatie — Eino Ulla eli Jouni
miehen karhu — Ollin-Mikon poika,
tappanut — työssä Ojalaisessa,
— Ulla kuollut, joka
— oli Mikon vaimo
Perttu Rajala — Ville Harju
Oinasmäen — asuu Virnemäessä,
jalkapoika — pääsee perimään rahaa säästöpankissa
Mooses Kallo
on samanikäinen mies kuin
Ollin-Mikko, omistansa elää,
eikä ole naimisissa
eikä ole velkaa.
Olisi muitakin, mutta tähän paperiin ei mahdu.»
Kirje oli siis valmis kuoreen pantavaksi, ja kirjeen toimittaminen postiin jätettiin Ollin-Mikon huoleksi, jonka täsmällisyyteen kaikki luottivat.
Päivät menivät, ja pian oli käsissä se päivä, jona konsulentin piti saapua Rantalaan meijeririitaa ratkaisemaan. Oli jo kevätpuoli talvea, ja päivät olivat pitkiä.
Varpumäkeläisten kirjeestä eivät saaneet syrjäiset vihiä, vaikka kyllä kylällä huhuttiin, että Varpumäen Manta oli jonnekin kirjoittanut. Ollin-Mikon koko huomio ja elämä oli nyt niin kiintynyt asiaan, ettei hän joutanut mitään muuta tekemään. Odotteli vain sitä merkillistä kokouspäivää.
Vihdoin se tulikin, ja Mikko oli jo varhain aamulla liikkeellä.
Aikaisin olivat Sipillan kylänkin miehet lähteneet kokoukseen. Kun
Mikko pirtiltään suksilla painalsi menemään Varesmäen Josefiinan
lammashakaa kohden, seisoi siinä kivien luona kaksi miestä: Erkkilän
Anaski ja Mäenpään Ulrikki.
»Kas siinähän Mikko nyt on», tervehti Erkkilä Mikkoa. »Aioimme tästä juuri tämän Mäenpään Ulrikin kanssa lähteä sinua puhuttelemaan.»
Mikko jäi suksilleen seisomaan ja arveli:
»Joo, tässä minä…»
»Sinä, Mikko, joka olet ilmoisen ikäsi tässä Repovaaran laidassa asunut, tiedät todistaa, että noissa Varpumäen lähteissä on aina vettä! Me tarvitsisimme semmoisen todistajan tänään kokouksessa… tämän meijeripaikan vuoksi… ja jos lähdet todistamaan konsulentille, niin…»
»En minä lähde todistamaan», ärähti Mikko. »Viekää meijerinne muualle…»
»Mutta tiedäthän, että lähteissä on aina vettä, talvella ja kesällä», koetti Erkkilä houkutella.
»Mikäpä sen tietää», vastasi Mikko, ja sen sanottuaan läksi hän hiihtämään.
Erkkilä ja Mäenpää jäivät kivikasan viereen seisomaan, mutta kun Mikko
Ison-Herralan kohdalla silmäsi taakseen, näki hän heidän hiihtävän
Varpumäkeä kohden, kaiketi Mantaa ja Israelia pyytämään todistajiksi…
— Vaan ei tule sieltä todistuksia, — mietti Mikko hiihtäessään. — Ei todista Manta eikä Israeli… Mutta jos arvaavat mennä Virnemäkeen ja pelottavat Kaisan, joka on velkaa Erkkilälle, niin…
Mikkoa vähän arvelutti, mutta luotti hän Kaisaankin ja hiihteli menemään. Lopun matkaa hän mietti, mitä lieneekään konsulentti arvellut heidän kirjeestään. Sitä se ei sano, kutka sen ovat kirjoittaneet, mutta jos kysymys tulee, niin syyttää jannenmäkeläisiä… On se siitä kirjeestä kaikki saanut tietää, ja jo on kumma, jos Erkkilä ei tässä kokouksessa joudu alakynteen. Olisi saanut tulla siihen kirjeeseen muitakin nimiä, mutta kun oli sitä paperia niin määräseltään…
Kun Mikko joutui Rantalaan, sanottiin hänelle pihalla, että konsulentti oli vastikään saapunut. Mikko silmäsi pirttiin, jossa istui vain parikymmentä miestä lakitta päin, tupakoimatta ja ääneti. Pihallakin oli kaikki hiljaista, eikä mistään päin kuulunut semmoista rähinää kuin edellisissä kokouksissa.
Väkeä saapui saapumistaan. Sipillan kyläläiset tulivat yhdessä roikassa. Mallikyläläiset olivat saapuneet vähää ennen ja asettuneet istumaan karsinan puolelle pirttiä, missä ennenkin olivat istuneet…
Joku kuiskasi Mikolle korvaan, että »saapa nähdä ja kuulla kuinka käy, Maaherran Heikki kuuluu olevan konsulentin kanssa kahden kesken vieraskamarissa…»
»No, jo käyvät tapon puolelle Sipillan kylän miehet», arveli Mikko.
Mutta silloin juuri saapuivat Sipillan kyläläiset ja kävivät pirttiin,
Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki etunenässä niinkuin kenraalit.
Mutta täytyi Sipillan kylänkin miesten ottaa lakit pois päästä, eikä
yhtään sikaria näkynyt kenenkään suupielessä.
Jo tulivat konsulentti ja Maaherra kamarista ja menivät pirttiin. Mikkokin sai istumapaikan ovipenkin päähän, oven suuhun, ja istahti siihen Sipillan kylän Savelan viereen.
Konsulentti meni pöydän taakse ja Maaherran Heikki miestensä joukkoon, mutta Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikki istuivat etupenkillä, melkein konsulentin nenän alla.
Mikko teki sen huomion, että tässä kokouksessa oli vähemmän väkeä kuin edellisessä, vai siltäkö lienee vain näyttänyt, kun kaikki istuivat hiljaa, eivät rähisseet eivätkä tupakoineet…
Konsulentti aloitti puheensa. Hän puhui ensin laajasti pienistä ja isoista osuuskunnista, pienistä ja isoista meijereistä, yhteistyöstä, osuustoiminnan hengestä ja tarkoituksesta… ja paljon muuta, josta Mikko ei juuri mitään ymmärtänyt. Ja niin pääsi hän puheessaan Heinärannan meijeriasiaan…
»Minua on pyydetty tänne ratkaisemaan riitaa, joka on syntynyt meijeripaikasta», sanoi hän, ja näkyi selvään, että hän oli pahalla kiirillä. »Mistä syystä on tämä riita syntynyt? Minä olen tässä asiassa jo mielipiteeni lausunut ja ymmärrykseni mukaan ehdottanut meijerille paikan. Käsittämätöntä on, miksi riita on rakennettu, — riita, joka jokaiselle osuuskunnan jäsenelle tulee kalliiksi.»
Silloin nousi takarivistä seisomaan pitkä, nuori mies ja sanoi varmalla äänellä:
»Minä uskon puolestani, ettei riitaa olisi syntynyt, jos täällä olisivat vähävaraisempienkin miesten mielipiteet jotakin vaikuttaneet. Mutta niinkuin nyt ovat asiat, on koko rakennushanke kahden rikkaan, härkäpäisen miehen hallussa. Ja niin kauan kuin näin on, ei yksimielistä päätöstä tähän asiaan tule, sillä nämä kaksi porhoa pysyvät härkäpäisyydessään…»
Nuori mies istuutui, ja konsulentti kysyi:
»Minä tahtoisin nyt tietää ne syyt, joiden nojalla Sipillan kylän miehet pitävät Varesmäen palstaa parempana ja sopivampana kuin Herralan palstaa.»
Erkkilän Anaski nousi seisomaan ja alkoi puhua puuta heinää.
»Mutta eihän tuosta saa vastausta siihen kysymykseen, jonka tein», muistutti konsulentti, mutta Erkkilä jatkoi puhettaan keskeyttämättä.
Viimein vaati konsulentti, että nyt pitää olla hiljaa…
»Mutta minä en ole vielä kaikkea sanottavaani sanonut», sanoi Erkkilä.
»Ja sitäpaitsi tässä saan puhua minä niinkuin muutkin… Ei tässä auta,
vaikka mallikyläläiset olisivat kuinka tuttuja hyvänsä herrain kanssa.
Yksimielinen pitää päätöksen olla ennenkuin se kaikkia miellyttää.»
Konsulentti lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, ja näkyi, että hän suuttui silmittömästi.
Mutta Erkkilä naureskeli ja töksähti istumaan.
Nyt nousi Maaherran Heikki ja puhui laajasti sekä Varesmäen Josefiinan lammashaasta että Pikku-Herralan palstasta, verraten kumpaisenkin etuja ja hankaluuksia.
»No, se on selvää puhetta», sanoi konsulentti.
»Onpa tietenkin selvää, vaan mitäs vastapuoli sanoo!» pisti Erkkilä siihen.
Konsulentti ei ollut Erkkilää kuulevinaankaan, vaan ehdotti, että äänestettäisiin.
»Se ei sovi», sanoi Erkkilä penkiltään.
»Ja minkätähden ei?» tikasi konsulentti.
»Sen vuoksi, että se puoli, joka äänestyksessä joutuu tappiolle, ei tietenkään hyväksy meijeripaikaksi sitä palstaa, jonka toinen puoli äänestyksellä voittaa. Ja silloinhan ei päätös ole yksimielinen.»
Silloin suuttui konsulentti, löi »Maatalouskalenterinsa» pöytään, jotta paukahti, ja sanoi:
»Päättäkää ja tehkää kuinka tahdotte!»
Ja hän meni ulos eikä enää palannut.
Hänen poistuttuaan oli pirtissä ensin kuolon hiljaisuus. Sitten kuului joku rykäisevän, lakkeja alkoi ilmestyä päihin, ja ovenpuolessa jo tupakoitiinkin.
»Joo, joo», sanoi Erkkilä ja sytytti sikarin.
Ollin-Mikko oli odottanut, että konsulentti mainitsisi kirjeestä, mutta sanaakaan ei tuo ollut puhunut.
— Ei maininnut, mutta kyllä sen kuuli, että hän tietää lähteistä vettä puuttuvan, on saanut kirjeen, — päätti Mikko.
Ja koska hän näki, että muutkin hommasivat piippuunsa, otti hänkin tupakkavehkeet käsille.
Pitkän aikaa oltiin hiljaa.
Sitten nousi kirkonkylän Kauppila puhumaan. Puhui kauan ja sovintoon kehoitti. Ehdotti, että otettaisiin muista pitäjistä miehet riitaa ratkaisemaan. Mutta siihen eivät suostuneet kaikki, ja niin näytti asia taas jäävän kesken.
Silloin nousi Maaherran Heikki ylös ja sanoi vihapäissään:
»Tästä ei tule sen parempaa. Me rakennamme meijerin mihin tahdomme ja rakentakoot muut myös, jos tahtovat…»
»Niin tehdään», sanoi siihen Erkkilä.
Ja niin oli kokous loppunut.
Kun ensimmäiset pirtistä tulijat pääsivät pihalle, näkivät he konsulentin ajavan kujasta ulos, luvannut heti kokouksen loputtua tulla ilmoittamaan, miten on käynyt. Onko konsulentti maininnut kirjeestä? Ottiko puheeksi sitä, että karjakko oli noitunut sairaaksi Varpumäen Mantan lehmän? Mainitsiko Erkkilän aisatiuku-asiasta?
Niistä oli Mikkoa pyydetty kuuntelemaan tarkoin, mainitseeko niistä asioista.
Mikko hiihteli reippaasti, ja hyvä oli hänellä mieli siitä, ettei meijeriä ainakaan vielä ollut päätetty rakentaa Varesmäen Josefiinan lammashakaan. Ja mikäli Mikko oli ymmärtänyt, niin sitä mieltä oli ollut konsulenttikin, että Pikku-Herralan palsta on sopivin. Ja siitä johtui selvästi, että kirjeen oli konsulentti saanut ja asiaa kotonaan punninnut. Kaikesta näkyi, että Pikku-Herralan palstaa puolsi ja Josefiinan lammashakaa moitti…
Hän hiihti ensiksi Varpumäkeen. Manta sattui tulemaan navetasta, ja kun näki Mikon hiihtävän siinä pellon päässä jo, niin seisahtui odottamaan.
Päästyään likemmäksi alkoi Mikko selittää, mitä kokoukseen kuului.
»Jo oli eri järjestys kuin ennen», selitti Mikko. »Eivät saaneet tupakoida, ja lakittomin päin piti istua, ja yksi kerrallaan sai puhua.»
»No mainitsiko…»? kysyi Manta.
»Ei erittäin maininnut, mutta sen kuuli kaikista konsulentin puheista, että kirjeen on saanut. Lähteistäkin mainitsi…»
»Ei puhunut… mutta sanoiko mitään karjakon pahuksesta?»
»Olisi kai vielä puhunut ja maininnut siitäkin, mutta suuttui sitten
Erkkilän Anaskille, jotta lyödä paukautti kirjansakin pöytään.»
Manta ei ollut oikein tyytyväinen Mikon uutisiin.
»Jos olisin itse ollut, niin olisin kysynyt, onko kirje tullut», sanoi hän.
»No kuulinhan sen, että kirjeen on saanut», sanoi Mikko ja läksi toisiin mökkeihin uutisiaan ilmoittamaan.