KENEN "MERKIT" PARHAAT
Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat liikkumatta.
"Kääntäisi tuulen etelään päin…"
"Siinäpä se onkin… mutta ei käänny… Juhannuksesta kukaties."
"Ei kannata sitten kylvää."
"No ei."
Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia "merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.
"Huomenna kääntää etelään… ruuna näkyi haukottelevan", tiesi
Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.
"Ilmanmuutos tulee… vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.
"Nöyrä sää tästä vielä tulee… meillä piehtaroi rakki, että karvat pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.
Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:
"Semmoiset merkit… vanha ruuna, kivi ja kissa… yhtä kuin tyhjä!
Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.
Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."
"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."
"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä kun ostan siltä niin paljon."
Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan Kustaalle, että tietää huutia… eikä rupea valehtelijoiksi tekemään maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.
Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa öksäytti:
"Sade tästä tulee… mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee vesinoppa."
Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:
"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä vielä ylihuomennakaan."
Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.
Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia vietereitä ja lankoja.
"Onpa se…"
"Onpa kyllä… nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät kullalta."
"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"
"No, no… ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää uskoa."
"Vielä särkyy."
"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"
"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.
Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.
Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla, kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.
"Tuoss' on… pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä tapannut."
"Paljonko pannaan?"
"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.
He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.
Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset
Viialan ukon.
Ja aika melu siinä käy.
"Kovin minun ikeniäni särkee… kyllä Herralan Kustaa menettää", vakuutti Heiskasen Ville.
"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt", arvelivat jotkut.
Ja Möttösen Laakus selittää:
"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."
"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."
"Vaikka."
"Entäs meillä ruuna… ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo
Juurrus-Antti.
Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä… jahka jaksaisi tiistaihin elää.
Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin tiistai.
"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on pohjoisessa."
"Elä joutavia!"
Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.
"Huomenna sataa."
"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."
Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä tapannut.
Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja sataa tihutteli.
"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo sataa."
"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"
"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"
"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"
"Niin ja… ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen
Villekin hyvillään.