VÄLIMAAN VAARIN SUKKELUUS
Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki, kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.
Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.
Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka tulee jälki metsään, niin kyllä sitten… aivan umpea sinne ei lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.
Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi, että sen ja sen talon täytyisi ensiksi… siinä ovat puut olleet vähissä ennen pyryä… mikäs auttaa!
Niin varrottiin viikon päivät.
Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi… Joka aamu kävi joka talon mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi… mutta ei näkynyt… Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie kääntyi metsään.
Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.
Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.
Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut millänsäkään.
Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa, näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan metsään lähteäkseen.
Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.
"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.
"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin tiellä."
"Oli se."
Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea…
"Kukahan täällä on käynyt?"
"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on hevonen", kehui Herralan Kustaa.
Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi
Kustaalle:
"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"
"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui
Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.
"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun näki Liinakon kahlaustavan.
"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä saata niin tiputtamalla kävellä."
Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.
Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo oli palannutkin.
Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä, tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.
"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka ajoi etumaisena.
Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli todellakin palannut.
"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.
"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"
"En lähde minä… minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa vimmastuneena ja äkäisenä. — Muutkin murjottivat, kun asia alkoi selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.
"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.
"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.
"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:
"Elä päästä lumiauraa edellesi… eipä se sillä, näemmä, pääsekään."
Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun
Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja
huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen.
Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui
Kustaa niin, että hyppeli vihasta.
"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan hevoskaupassa", huudettiin.
Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi, että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa lautaselle ja huusi vuorostaan:
"Kyllä tietä tulee… tulkaa perässä."
Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.
"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla", huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.
"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.
Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa kuormaa pannessa viipyen.
Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli luullut, että miehet häätyvät palaamaan, — ettei ole rohkeutta ummelle mennä.
"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."
"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."
Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan katketakseen.
Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:
"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä oli tierat takakoivissa."
Virkkoi ja iski vaarille silmää.
Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:
"Kai sillä on riiailemassa käyty."
Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.
Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.