KEVÄINEN KAIHOLANI
Minun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän karkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja kaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne kuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.
Sinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni hiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on keidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin hautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti salaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.
Kaiholani, keväisten unelmieni hauska koti, laulujeni, sydämeni rakastettu onnela! Sulle tuon vieläkin veriset viestini pahasta maailmasta ja sulle raskaan kaihoni kaiutan.
Tie sinne on kuin onnen loiva polku, joka vie puiden lävitse ja aina tehden hauskimpia mutkia. Sinertävän valkoinen on hangen pinta, taivas niin uneksuvan korkea ja leppoisa. Taivaanrannasta toiseen kulkee onnen kultainen koi, ilakoiden kevään heräävästä maailmasta ja kauan kaivatusta lemmen ajasta. Tyyntä riemua tietävät ilmain rannat, kuin odottaen kevään suurta sunnuntaita.
Ympäristöni on omaa maailmaani, omaa yksinäistä onneani. Ei se olekaan pienoinen akvarelli, se on äärettömän suuri jättiläistaulu, jonka on piirtänyt jättiläisnero. Se on meren syvyinen, taivaan korkuinen ja ulottuu kaukaisuudesta toiseen. Ei rajoja lentävälle mielelle, ei esteitä tunteiden paisuvalle tulvalle. Yhtenä ainoana suurena kultamerenä on varhainen aamuhetki, ja kuuluu kuin ikuisen lemmen kanteleesta soitto heläjäisi.
Tuo se on Kaiholani, tuo, jonka kalju laki siintää muita korkeammalla. Sinne päivän kullat ensiksi ehtivät, sinne lemmenkanteleen ääni ensiksi kumajaa, ja sinne ensiksi näkyy, kun onnen kultainen koi maailmoita kiertelee…
Nousen sinne juuri silloin, kun aamun ensi hetki alkaa. Sillä Kaiholaani on minun valta nousta mistä mieli tekee. Eikä häiritse tuloni luonnon suurta aamuvirttä. Olen tervetullut. Keväinen Kaiholani ei ole vielä minua unhottanut.
Olen täällä taas kevään juhlaa viettämässä! Olen tuomassa viestejä siitä maailmasta, joka siintää tuolta alhaalta ja näyttää niin surkean pieneltä ja kurjalta.
Sillä täältä näen kaikille ilmoille silmänsiintämättömiin: näen tummapohjaisen Pohjolan, liekaroivan lännen ja ilakoivan idän.
Etelä on niin kumman valju ja totinen ja ikäänkuin itkusilmin katselisi. Olisikohan etelällä, siintävällä ja harsopeitteisellä, aavistuksia, tietoja uudesta elämästä?
Palttinanvalkoisia vaarain lakia kohoaa toinen toistaan mahtavampina. Niiden puuttomat huiput kimaltavat, kiiltelevät ja säkenöivät niin että silmiä huikaisee, ne ovat kuin taikalinnoja, salaperäisiä ja lujia, joissa ihanat immet itkevät sotaan menneitä ritarejaan.
Päivän kullat täyttävät äärettömyyttä, koitar vilistää rannattomia ulapoitaan, ja keväisten ilmojen lemmenkannel soi…
Oliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?
Soi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa! Näyttäös tie, missä on minun lempeni! — Sinne tahdon rientää ja tuoda hänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja eläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta sunnuntaita.
Mutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi…
Tuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!… Oliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten ilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi kanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme…
Yhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan lempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni morsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.
Mutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani ja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.