KATAJAINEN KUMPPANINI
Hänen nimensä oli Jaska.
Minä tutustuin häneen tukkitöissä, ja silloin jo meistä tuli hyvät tuttavat. Hän ei liikoja puhellut, mutta sitä enemmän hän mietiskeli, ja lepohetkinämme luimme sanomalehtiä.
Sinäkin talvena satuimme yhteen tukkisavotassa kaukana sydänmaalla. Me olimme tilanneet yhteisesti Päivälehden. Sen toivat kulkijat matkassaan, ja eheänä saimme aina lehtemme. Illoin luettiin, saarnattiin satuja ja arveltiin sinne tänne maailman menosta. Jaska oli innokas lukija. Ihmettelin hänen sitkeyttään, ja kummastelivat sitä muutkin kumppanit. Sillä hyvin usein sattui, että saimme lehtemme vain kerran viikossa, jolloin niitä oli kuusi, väliin seitsemänkin eri numeroa. Se oli aina riemun ilta, kun metsästä palatessamme näimme pinkan rakkaita Päivälehtiämme ilmaantuneen työtaloomme. Sattui aina ystävällisiä kulkijoita, jotka täsmällisesti toivat perille. Silloin Jaskan vakava naama vetäysi leveään hymyyn, ja tuskin hän ehti iltasensa syödä ja kahvinsa keittää: niin oli kiireissään lukemaan.
Oikein roima tervastuli silloin takkaan pantiin, että näki lukea toisella seinällä. Siinä kuka haki mitäkin istuimekseen, ja lehti käteen…
Mutta väsyneet olivat miehet päivän vaivoista. Vähitellen tavoitti uupumus. Tuolta putosi lehti kädestä, silmät ummistuivat, ja pää norkahti alle päin, tältä samoin ja kolmas vetäysi loukkoonsa porontaljalle pitkäkseen. Niin miehiä kuin sotatantereella toinen toisensa jälkeen torkahti ja kaatui.
Mutta kaukana oli vielä uni ja väsymys Jaskalta. Kun enemmät puolet miehistä jo kömpivät seinänvierille kukin vuoteelleen, heitti Jaska vain uutta tervaskantoa takkaan. Lopulta, jo ennen puolta yötä olivat kaikki muut nukkuneet paitsi Jaska, joka yksin lueskeli ja tutki ja lisäili tervaksia…
Usein hänet tapasimme vielä aamullakin lehtiään lukemassa.
"Se ei tuo Jaska väsykään. Uni minulle tulee aina lehteä lukiessa."
Mutta Jaska oli tuollaisina aamuina mitä herttaisimmalla tuulella ja niin iloinen, että helähteli. Keitteli aamukahvinsa ja teki taas päivänsä työtä niinkuin muutkin.
Mutta sitten kerran ei Päivälehteämme tullutkaan. Ei suinkaan ollut kulkijaa, joten ei postineiti ollut voinut sitä lähettää. Viimein sentään tuli, mutta vain kaksi numeroa, ja toisessa oli sanottu hyvästit lukijoille kolmeksi kuukaudeksi.
Jaska kuunteli tyynesti, kuinka on käynyt, että Päivälehti on lakkautettu. Me muut siinä arvelimme sinne tänne, puhuimme siitä, että on se kumma, kun niillä herroilla pitää olla valta viedä meiltäkin ainoa ilomme täällä erämaassa…
Jaska vain pysyi äänettömänä, kuunteli meitä aikansa ja läksi sanaa puhumatta ulos eikä palannut ennenkuin myöhään yöllä.
Siitä päivästä hän kävi vielä harvasanaisemmaksi. En koskaan nähnyt hänen hymyilevän, eikä hän ottanut osaa toisten tarinoihin.
Muille tovereillemme tuli muita lehtiä, tuli Louhi, Savo ja Perä-Pohjalainen. Niitä tietenkin nyt luettiin sitä ahnaammasti, varsinkin kun päivät lyhenemistään lyhenivät ja illat kävivät pitkiksi.
Mutta Jaska ei ottanut yhtään toisten lehtiä käteensä. Hän vetäysi illoilla omaan loukkoonsa, kaverteli lusikkaa, kapustaa ja härkimiä eikä ollut tietääkseenkään toisten ilosta.
Sotauutisia luettiin suurella nautinnolla, ja Jaska oli varsin innokas buurien ystävä. Mutta nyt ei välittänyt vähääkään.
"Kuulehan, Jaska! Buurit ovat taas voitolla. Luenko sinulle?" kysyin häneltä eräänä iltana.
"Pidähän omina tietoinasi", ärähti hän loukostaan.
Jaska oli pirtin peräseinään piirtänyt koko sotatantereen kartan kaikkine kaupunkeineen ja jokineen. Minä huomasin salaa, että hän usein katseli karttaansa ja veti liitupalasella merkkejä. Koetin ottaa selvää, mitä hänellä oli mielessä, ja huomasin, että hän veti viivan siihen, missä buurit viimeiseksi olivat voittaneet. Hän lienee salaa kuunnellut, kun muut lukivat, ja niin hän seurasi sota-asioita omalla laillaan.
Tuli sitten joulu, mutta Jaska pysyi päätöksessään: hän ei joulunpyhinäkään ottanut sanomalehteä käteensä, vaan lueskeli Uutta testamenttiaan. Ja yhtä äänettömänä hän istui loukossaan arki-iltoina, kaverteli ja vuoleskeli eikä näyttänyt kuulevan mitään. Mutta toisten nukkuessa ilmaantui aina uusi valkoinen viiru Jaskan seinäkarttaan. Pohjolan pitkä yö loppuu viimein, ja päivä alkaa koittaa. Ja lopulleen kävi sekin aika, jona Päivälehti oli tuomittu olemaan suu tukossa.
Eräänä helmikuun päivänä, kun illalla palasimme työstä ja taas entiseen tapaan istuttiin tervasnuotion loisteessa, hymyili Jaska leveästi ja virkkoi: "Taitaapa olla helmikuun päivät elettävissä." Se oli ensimmäinen hymy, mitä kolmeen kuukauteen näimme hänen leveällä naamallaan.
"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt päästäneet vesileipäkopista", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme iloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.
Mutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:
"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä, niin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan tukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken kertomisen… on se…"
Hän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa kohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen hän haasteli:
"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman lehteni… enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut helppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan minäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on lehtemme täällä."
Taas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja erinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.
Ja kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän kahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.