NUORUUTENI
Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani, keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!
Sillä nuoruuteni jättää minut… jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni, tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.
Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?
Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini palkka?
Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.
Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni, tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi kuolevat ja aamuisin heräävät…
Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta. Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?
Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat sydämeni kukkaset.
Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin…
Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat, ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa odotin…
Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja kapuamasta kaljua kalliota?
Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää haaveilleni…
Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva. Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa tuntemattomista maailmoista…
Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko koskaan?
Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta onnesta… anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä…!
Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin, että saat tuntea nuoruuteni voimia… Nyt minä sinua enimmin kaipaan, kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä…
Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun säälivän ja surkuttelevan… Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.
Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä toivoin?