ORPO LEMPENI
Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle. Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.
Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni. Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.
Lempeänikö etsin?
Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja kaiken kaihoni kerroin — sinua varten.
Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni lämpöä.
Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.
Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani äänesi… ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä pitenevän. — Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa avara ulappa… sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan onneni lipun.
Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan… luulen hennon vartesi näkeväni, varron huivisi huisketta… Mutta kaukaisen maan ranta on karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen keulassa…
Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat…
Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon ikävä.
Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin, missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki… niin rento ja mahtava meri… Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa…
Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas, ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät…
Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut löytäväni luulin?
Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni, ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen voima, joka houkuttelee ja viehättää.
Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni, jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut… Mutta koski jyskää ja pauhaa ja virta vie ja viettelee… ja tuudittaa kuin uneen haaveeni ja unelmani…
Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua etsin. — Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.
Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.
Muistanetko silloin minua!