ERÄS REIPAS NAINEN
Minulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.
Me olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja ehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia, lämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.
Siinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja talonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja toisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.
Eräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun. Toinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen. Maisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin heikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi. Korea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja lyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla äänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.
"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt Vuokatille", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin väsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.
— Ahaa, — ajattelin. — Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen, josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!
Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka piipussa kuin tervahauta.
Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että
Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:
"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."
Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään meille.
"Oh… sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi monta kymmentä piippua."
Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.
"Saattaa tässä olla vähemmälläkin… Jos tuo maisteri moittii", sanoi
Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.
Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia, kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt korkeimmille vuorenhuipuille.
Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.
Mutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:
"Mistä päin nämä miehet ovat?"
"Sieltä ollaan Pohjanmaalta."
"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?"
"Hyvin tunnetaan."
"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle, toista on juoksu… Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi eteenpäin… Toista on juoksu… Siinä tulee kysymykseen jalkojen jäntevyys ja terveet keuhkot… Uskokaa pois, miehet, että se aika ei ole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta hiihtäjää… Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa — minä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?"
Me koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi…
"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään", muisti Hannulan
Iivari.
"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole mainittu urheilulehdessäkään."
Hän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä kysyi:
"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?"
"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa", sanoi Iivari.
"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa…
Sehän on aivan… Elääkö hän vielä?"
"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa."
"Linnassa…?"
"Niin… sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä tunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa", selitti Iivari.
"Assss… Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin sieltä teidän kotikyläläisiänne", sanoi reipas nainen, hiukan tyytymättömänä.
"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla kiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä", tuumaili Iivari taas.
"No kuka hän sitten on?" uteli reipas nainen.
"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun sattui yöjuoksuun, niin…"
Tultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin yökengässä käynnistä jäi sikseen.
Nainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri kieltäytyi, arveli:
"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia."
Mutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin asemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa kilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun hän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:
"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin pitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun juna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen."
"Mutta minä en juuri luota juoksuuni", vastasi maisteri, eikä todella siltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.
"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen, jolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme ihailemaan sitä järveä", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi kääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:
"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?"
"Jos ehtisi takaisin…?" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita pieksujaan.
Samassa oltiinkin asemalla.
"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa… katsokaas!" puheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.
Me katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat asemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.
"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu", arveli siinä meidän vaunussa muuan ukko. "Herrasnainen vielä… missä hän olisi oppinut juoksemaan!"
Arvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies tuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen kustannuksella.
Mutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta jaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin…
Kello soi taas… junailija puhaltaa pilliinsä…
Mutta maisteria ja reipasta naista ei näy… Vielä ehtisivät, jos panisivat oikein täyttä ravia… Jokohan kumminkin jäävät junasta?
Kaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat jännittyneinä…
Juna lähtee liikkeelle…
"Jo, saakeli soi, jäivätkin!"
Mutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri… viskoo vihaisesti jalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa… ja lähestyy nopeasti…
Jo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä…
"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!"
"Jo jäävät! Jo jäävät!"
Mutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan. Nainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan, tuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja… näyttää viittovan ja huutavan…
Mutta junakin yhä lisää vauhtiaan… joku nauraa ja viuhtoo nenäliinalla akkunasta… Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen välitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia…
Maisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä näytä välittävän mistään.
"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui", sanoi Hannulan Iivari ja kertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä yökengässä käydessään tehnyt.
Ja hauska juttu se olikin.