MAAILMALTA TAKAISIN
"Sydämen sain särjetyn vaan hältä palkaks toiveitteni raukeevain."
K. Kramsu.
I
Pekka oli kääntynyt takaisin. Hän sanoi syyksi useampia kiireellisiä asioita, jätti hyvästi ja erosi meistä syrjäkadulle.
Me jatkoimme matkaa kahden.
Sähkövalo valaisi katuja, jotka nyt olivat melkein autioina. Joku kulkija tuli silloin tällöin vastaamme.
Käytävä oli kuiva ja sileä, ilma tyyni ja lämmin. Syyskuun ilta tuntui kuin kesäillalta.
Sanoisinko? Uskaltaisinko?
Sydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.
Mutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla tämäntapaisia tunnustuksia ennenkin…
Uskaltaisinko?
Mitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy entiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!
Mutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja olen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.
Mutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää nyt onnellista elämää?
Minun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä sitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on niin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne vastuksien suuruutta.
Miksi siis epäilisin?
"Te olette niin harvasanainen tänä iltana", sanoi hän.
Heräsin haaveistani ja virkoin:
"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte pian?"
"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä kuuta olla Sveitsissä."
"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on ollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä vieraita maita."
"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota eri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi kotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan, tuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi on kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi, pimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut kevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa."
"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja viitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen helisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen harja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva riekko yli tien."
"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä semmoisen kuutamoyön."
"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta tuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa tenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä löytänyt… Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta onnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki synkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen järven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin keskellä."
"Niinkö? Ja kuinka kävi?"
"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja kuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma kuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi."
"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa muotoa?"
"Minä en kykene."
"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon ovet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus maahansa… miksei se kykenisi?"
"Niin on, etten kykene."
"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!"
"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla en olekaan muutoin kuin leivän tähden."
Minä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet takaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.
Enkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.
Mutta nyt sen piti tapahtua.
Ja kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin sanoin…
Näin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko riippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se oli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi…
Palmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja poskille levisi puna.
Minä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä pyrkimään.
Sitten, sitten. Sitten vasta!
Se erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta puoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset kaukaa häämöittivät?
Pääsisinkö?
* * * * *
Asuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta rakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot siltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta teiltäni.
Tämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja kuluttavasta ikävästä.
Ja kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan ajatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan ollut… Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan tapahtumassa.
Pekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina hommannut niin, että "sattumalta" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa hänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua kuin perheen jäsentä.
Kuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi kerran tapasin.
"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki", esitteli Pekka.
Hänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja hienointa.
"Petäjävaara… sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin", sanoi hän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.
Tarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta, ja tunsin mieleni rauhan olevan poissa…
Alkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin puistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen sisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin mukaansa, mutta minä kieltäysin.
Näytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.
"Oletteko arka? Pelkäättekö?"
"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin retkenne huomiseen."
Sillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin silloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.
Kun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:
"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki, jos silloin läksimme purjehtimaan."
Hän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.
Minun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut virkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.
Minun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa lukemista "Väinämöiseen", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi minun hoitaa lehteä yksin.
Ikävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin kokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin näkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät lukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä tuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni palanen, jonka nimi oli "Syksyinen mieleni", kavalsi minut. Usea oli luullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti rakastunut.
Syyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui kuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne, jotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet uutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.
Pekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta ja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi pitkänä.
Muutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut.
Neiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.
"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat", sanoi hän.
"Kutka ne?"
"Kosijat tietysti. Enkö sinulle kertonut, että sisareni ja neiti Mäki asuivat samassa talossa tai oikeammin mökissä?"
"Sanoit, sanoit — —"
"No niin. Hänellehän niitä ilmausi kosijoita, hyviä ja huonoja. Raha se on poikaa. Mutta miksi sinä kalpenet? Ja kuinka sinä olet veltto!"
"Elähän huoli, minua väsyttää vain."
"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän. Elä huoli! Kaikki kosijat saivat mennä samoja polkuja takaisin, joita olivat tulleetkin. Mutta enhän muista sanoakaan sinulle! Neiti Mäki on koko kesän lukenut 'Väinämöistä'. Mitä siitä arvelet? Minulla on omat ajatukseni. Seiso kannallasi! Olethan sinä pitkä ja pulska nuori mies…"
"Heitä helkkarissa!"
"Ja neiti Mäki on kai omituinen yhdessä niinkuin toisessakin. Eikö sekin ole kummallista, että hän luulee kaikkien häntä rakastelevan rahojen takia?"
Pekka puhui sitten puuta heinää ja kutsui minut kotiinsa tuliaisille.
Me istuimme salissa. Kahvipöytä oli katettu, ja kukin kertoi muistojaan maalta.
Silloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.
Sieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin, että sisar sanoi surullisella äänellä: "Kuinka ikävää, kuinka surullista!" Se oli hän. "Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet tuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla ja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla."
Kumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.
"Täällä on varmaan ollut ikävää?" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani, että hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.
"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista."
Siitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja välisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla olivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.
"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana. Menneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä hauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan."
"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta oppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta. Mahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden vuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja kallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa jokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko hetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin eläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat, puhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan…"
"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä johonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan." — — —
Pekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.
Hänen kotinsa on kaupungin rannassa, vanhanaikuinen puutalo, jossa hänen isävainajansa kaupallaan kokosi rikkautensa. Mutta puodin portaat ovat nyt poissa, ja entisestä puodista on tehty salonki.
Hyvästiä jättäessä puserran hänen kättään tavallista lujemmin…
Kun palasimme, sain kuulla, että hän jälleen aikoi äitinsä kanssa matkustaa ulkomaille, parantuakseen alkavasta keuhkotaudista.
"Sitäpä minä en koskaan olisi uskonut, että hänellä on keuhkotauti", sanoin minä Hannalle.
"En minäkään sitä uskoisi, mutta viime vuodenkin hän oli ulkomailla terveytensä takia. Hän palasi vasta keväällä, kuten muistat", selitti Hanna.
"Miksen minä sitä muistaisi. Vai ulkomaille taas! Onnellinen se, joka pääsee kotinurkkia ulommas katsomaan."
"Mutta hän ei ensinkään haluaisi matkustaa. Hän viihtyisi mieluummin kotikylässään. Mutta lääkärit ovat niin määränneet, ja hänen äitinsä tahto on, että lääkärien määräyksiä noudatetaan", sanoi Hanna.
* * * * *
Senkin jälkeen olen hänet usein tavannut, ja me olemme kuin tietämättä lähestyneet toisiamme.
Minä olin jo kauan päättänyt, että sanon sen hänelle, ennenkuin hän matkustaa pois. Minun on helpompi elääkseni, vastatkoon mitä tahansa.
Ja nyt olen sen sanonut, nyt olen kuullut tuomioni…
Ajatuksia polttaa, sydän lyö rajusti, lamppu palaa ynisten ja minä soudan tuolissani hermostuneesti…
Mitä hän vastasikaan?
"Jos teissä on kykyä, niinkuin luulen, niin julkaiskaa teos, jolle annetaan arvoa; sitten vasta olen teidän, mutta sitten kokonaan kuolemaan asti."
"Mutta minä en siihen pysty."
"Te pystytte. Heti kun annatte tiedon, että olette onnistunut, heti on vastaukseni valmis."
Ja hänen puserrettuaan rohkaisevasti kättäni me erosimme. — — —
Koetan nukkua, mutta unta ei tule, mieli palaa kuin tulen liekissä, sydäntä polttaa hehkuva hiillos.
Mistä aloittaa kertomus? Mikä aineeksi ottaa?
Etevät kirjailijat, joiden nimi oli tuttu koko maalle, olivat käsitelleet kansan elämää jo niin monelta puolelta, että siihen ei enää ollut mielestäni lisättävää. Ja muita aiheita en niinkään pystyisi kuvaamaan.
Miksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin minäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne olleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi. Nuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet kustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en ollut huomannut.
Mutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä kuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja vähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta puuttuisi.
Taikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja onnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän ympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?
Minun täytyy yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän onni ja suloinen impeni.
Eiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä voimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman kipinä. Minä en vielä saa sortua!
Yö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.
Aamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun hän meluten aukaisi oven.
"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja unia?"
"Ei juuri, hyvä veli."
"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri maailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä, veikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin."
"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan."
"Selitä! Mitä tapahtui?"
Minun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet, sitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.
"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa. Mutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on kaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika! Sellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja matkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin sinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä, näetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä. Vaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka saakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama punottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja kantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin, jotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä… Elä puhu mitään… kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet ollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut elämäsi… Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua henkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää hauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja…"
"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi."
"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit iloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja synkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!"
"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin."
Pekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista puhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi joutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa eloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla rauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat minusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä. Mutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.
Illalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani mitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se voimistaisi järkeä!
Olen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.
Vielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!
Pekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin tulee jokin asia poistua.
Me jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen, rakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä, voimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi niinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen silmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut. Näyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja nuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi ja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan viereen pujahtaa kihara.
"Niinkö todellakin?" kysyn minä.
"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se koituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en itse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit olisivat väärässä."
"Niin minäkin uskon."
Mutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja lohduttaakseen hän sanoo:
"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle. Sinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä nähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi sitä raukkaa, hän rakastaa minua niin… että minun täytyi heltyä…"
"Rakastatko minua tämmöisenä?"
"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en sinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä tulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö luomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet, niin minä olen sinun… sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän kuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun ystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja rakastettava. — Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot."
Hän puhuu lämpimästi, ja hänen sielukkaat silmänsä loistavat viehkeästi ja kiehtovat, huumaavat minut salaperäisellä loistollaan.
"Mutta jos arvostelu moittii teostani, jos en saa ainoatakaan puolelleni?"
"Mutta jos minä arvostelen hyvin, voit luottaa minun ystävyyteeni."
Tunnen oudon voiman salamana lentävän povessani, paisuen ja leviten olemukseni läpi. Niinkuin onnen ovet näkisin avoinna sanon siihen:
"Minä koetan. Jumala, joka tuntee tuskani, auttaa minua. Puolen vuoden kuluttua on minulla varma tieto…"
"Tulen heti luoksesi… heti kun kuulen, että olet saanut teoksellesi kustantajan."
"Mutta muutoin et?"
"En. Minä rakastan sinua niin paljon, että tahtoisin sinut semmoiseksi kuin olen ihanteeni kuvitellut. En kärsi, että minulle sanotaan: raha teki miehen sokeaksi."
"Sinä kunnon tyttö! Sinä kutkutat kunnianhimoani, mutta määräät minut samalla suurimpaan epätoivon tuskaan."
"Suorita työsi pian, ja sinun tuskasi ja minun ikäväni loppuvat samalla. Meille aukenee silloin uusi, ihana elämä, jonka suloa emme kumpikaan vielä käsitä."
Minut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana viettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet luokseni… ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten epätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. — — —
Hän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee sikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä sivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut rinnalle.
"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa…"
Hän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel painuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä, mitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen ikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan sielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi…
Jos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten kuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni… olisinhan saanut rakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian…
Jos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa kätensä hänen kaulaansa…
Mutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän soittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä vastausta, jonka on minulle antanut.
Mutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä kerran pyytää… Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme kukaan mitään tietäisi… Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua… minun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua…
Jos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja sanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen heikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi…
Parempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa… hänen jokainen pieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen, sinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt…
II
Veljeltäni, joka oli isäntänä lapsuuteni kodissa, sain kirjeen ja tietoja syntymäseudultani. Vähän väliä hän muisti minua, tuo kunnon veli, joka paljon vaivoja kärsittyään on päässyt huolettomaan, rauhalliseen asemaan. Ja vaikka meidän tiemme ovat kulkeneet niin eri tavalla ja kummankin kehitys niin eri alalla, on keskenämme aina vallinnut veljellinen, vilpitön rakkaus. Hänellä on nyt oma perhe, oma talo ja oma karja. Koko kirje on niin tyytyväistä mieltä täynnä, että tunnen melkein kuin kateutta. Sato on ollut hyvä, heinävuosi erinomainen, ja hän on lisännyt karjaa.
'Jos sinäkin vielä kerran haluaisit käydä täällä', kirjoittaa Matti, 'niin olet tervetullut, oli yö tai päivä, kesä tai talvi. Me muistamme sinua usein, ja vaimoni tiedustelee, joko olet nainut. Vankempi sinä olisit ollut talon mieheksi ja terveempi kuin minä, mutta isävainaja sanoi sinua teräväpäisemmäksi ja siksi sinut pantiin kouluun. Kyllä minäkin nyt tulen toimeen. Meillä on jo rahaa pankissakin ja säästäen saamme lisää. Karjallamme on ollut erinomainen onni, ja pellot ovat nyt mainiossa kunnossa. Ei minulta ole tullut puita istutetuksi niinkuin halusit, mutta se sinun pihlajasi on paljon kasvanut, se ulottuu yli räystään. Nyt se on marjoista punaisena. Iloista on lähteä talvelle, kun aitta on täynnä. Tule tulevana kesänä meille. Minä korjautan ullakkokamarin sinua varten. Meiltä kaikilta paljon terveisiä. Muista joskus meitäkin.
Sinua aina muistava veljesi
Matti Petäjävaara.'
Kirjoitan heti vastauksen, iloitsen heidän onnestaan ja siitä, että he ovat saaneet viljavan vuoden. Matille panen ristisiteenä kirjan "Tuomaskuonan käyttämisestä".
He eivät aavista siellä kotona, missä tuskassa minä täällä olen. Voin hyvin kuvitella heidän elämäänsä näin syksyllä. Aamulla Matti herättää väen riiheen ja menee itse ruunallaan kyntämään. Emäntä toimittaa einettä. Päivä on kirkas, puissa näkyy jo kellertäviä lehtiä. Lampaat on laskettu vainiolle, ja navetan edessä seisoo paimenpoika eväsmytty kainalossa, odottaen lehmien uloslaskuaikaa.
Riihestä tultua saunotaan. Matti on kylän saunasankari. Lavalta alkaa väki vähetä, kun Matti alkaa huutaa löylyä, ja pahoin kirkuen pakenevat naiset saunan vierustalle.
Illalliseksi on ohrapuuroa ja rieskamaitoa.
Matti käy ennen maatapanoaan vilkaisemassa naurismaahansa, että näkyykö varkaita.
Se on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin vapaata!
* * * * *
Olen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta tuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla myöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä minut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää niin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen, koettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne kuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen…
Ainoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää mitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun toimiani.
Pekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin ennenkin.
Eräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella niinkuin tavallisesti.
"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta. He ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen takaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan."
"Kiitos, kiitos!"
"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo kirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa kynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet kirjoittanut."
Joka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan kyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin Pekka! Hänen mielestään se on erinomaista.
"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla eivät muut vielä ole kirjoittaneet!"
Hän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei mieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.
"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle."
"Minä koetan."
Päivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin. Pekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia sanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.
Mutta häneltä ei kuulu kirjettä.
Pimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista. Tuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka saavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja utukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se toteutuisi… miltä tuntuisikaan elämä?
Melkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana ajatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen mahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.
Ja vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy onnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka sydäntä kaihon edellä tärisyttää.
Miksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa kärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön minun lempeni on!
Mutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori hieno ja osoitteessa reipasta käsialaa… Se on häneltä…
Kädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta halkeaisi…
Siinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen hyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä samalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää ylpeän sielun hehkuna.
Kasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot ja suloiset…
Hiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin…
Ja kirje!
"— — — Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan, jonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta luultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin täältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?" — —
Tästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja kerron lyhyesti kertomuksen sisällön…
Unissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu saada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi kerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi lohdutuksen.
Kerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli vanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki joen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista tuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin hänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin, kuinka sanomattomasti häntä rakastan… Mutta äkkiä hän katosi venheen perästä… ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa… Soudin sitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto pakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni…
Toisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä oli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja alempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja järven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta työntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin hänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä odottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen jäljessään ja heräsin.
Päivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita huolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu, että minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.
Puolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä uralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi Repojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät hiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin korpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.
Mutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka jo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun elämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista sinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä sanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.
Eikö minussa ollut voimaa mihinkään?
Toivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja monipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta en ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.
Monta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni oli lopussa.
Minun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo entisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin toimeentulolähteen.
Ennen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta niin pian kuin suinkin.
Oi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin, unohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta onnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se, mihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten silmissä.
Tuskallisena, puolihulluna levottomuudesta odotin vastausta, odotin tuomiotani. Ja hän, joka etelän sulossa odotti tietojani, hän kai toivoi myöskin. Liian suuri onni se minulle olisikin. Eihän elämä olisikaan kuin aamun ihanaa punotusta, jos tuumani toteutuisivat. Liian korkealle kai aioin lentää.
Mutta onnistuivathan muiden yritykset ja hommat, Pekankin. Kuka olisi silloin uskonut, kun koulun penkillä istuimme, että hän pian on kelpo virkamiehenä, kun minä elää kituutan köyhää elämää. Ja kuitenkin pidettiin minua paljon nerokkaampana ja lupaavana nuorukaisena. Tavalliset ihmiset menestyivät, ja niitä se onnikin auttoi, potkaisemalla vastamäessä. Nerot saivat tulla toimeen omin voimin, ja siksi niistä niin moni joutui hukkaan ja kuoli ja katosi tietämättömiin.
Tuskallisia viikkoja kuluu, mutta vielä ei kuulu vastausta, josta riippuu tulevan elämäni onni. Usein tulee halu kertoa salaisuuteni, nähdäkseni oliko armahtavaisuutta ihmisissä. Mutta toiselta puolen tuntuu siltä, että ellei oma ansio auta, tämäkin todellisuus muuttuu unelmaksi, niinkuin olivat ennenkin kaikki muuttuneet.
III
On jo kevätpuoli talvea.
Mielen jännitys, tuskallinen odotus ja rasittava epätieto ovat veltostuttaneet minut niin, etten enää jaksa ajatellakaan syksyisten toiveitteni toteutuvan. Kirjoitan kustantajalle ja kysyn kertomukseni kohtalosta.
Ei riviäkään vastaukseksi!
Ja hän on tiedustellut Hannalta… ja sanonut odottavansa tietoja minulta. On kertonut, että hänen terveytensä on yhä huononemaan päin…
En raivoa enkä vihastu, mutta sydämen pohjalle laskee hyinen halla routansa, joka jäätyy siellä jäätymistään. Viha alkaa kasvaa mieleeni ja kolkko tyhjyys ajatuksiini…
Ja peläten joutuvani vielä kerran epätoivon valtaan alan rakentaa uusia tuumia mielessäni. Minusta tuntuu, että olen kovan onnen hylky, ettei tule yhtään päiväpaisteista päivää elämässäni. Teinpä ja yritin mitä hyvänsä, aina on tielläni kova onneni. Kovan onneni oikkuja on sekin, että jouduin tänne maailman rantaa kulkemaan, etten saanut elää siellä, missä synnyin, että jouduin väärälle uralle… Ja lohdutellakseni itseäni mietiskelen, minkälaista olisi, jos elelisin syntymäpaikoillani…
Ei olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei unettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi eivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini Repojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja virittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti siellä ja peltoja pirtin ympärillä…
Mutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen voisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne maailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät minut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun kulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä ystävällisesti humisisi?
Ja kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja toivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja yksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani. Hän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle tekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille kivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.
Sillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että kaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni hautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt tuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja varustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja sattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien toivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen, etteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä vapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan varmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää ja armotonta…
Tulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet unelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni…!
Niin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen kovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois näistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja siksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.
Ainoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta en ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion pian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja toivoin vielä päivän minullekin paistavan.
Muutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus kysymykseeni:
"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen", kirjoittaa hän. "Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon, kun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata ja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat pirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua hommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit huoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän täälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus." —
Koko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä. Mutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on hänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat. Mutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma, ettei hän minua väärin ymmärrä.
Matin kirje vaikuttaa hyvää, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnastani. Siellä on hiljainen, yksinäinen onneni, siellä voi elämä kulua hiljalleen, rauhallisesti, tyynesti. Vuosi on siellä kuin päivä, ja ystäväni rakastavat minua. Vaarojen laella laulelen, kun kuljen salojen halki, ja talvi-illoin soitan kanneltani yksinäisen elämäni iloksi…
Kun ei tämäkin toivo vain muuttuisi unelmaksi?
Pekka tulee juuri luokseni, kun olen jo kolmanteen kertaan lukenut Matin kirjeen. Hän ei ole iloisen eikä huolettoman näköinen niinkuin ennen. Sillä hän aavistaa, että kärsin, että jok'ikinen hetki on kuin istuisin tulisilla hiilillä. Ja siksi hänkään ei voi iloita, vaan tahtoisi huojentaa surujani.
"Etkö ole vieläkään saanut mitään tietoja kertomuksesi kohtalosta?" kysyy hän arasti eikä uskalla katsoa minua silmiin.
"En mitään."
"Se vanha heittiö… Ovatko ihmiset hulluja, kun eivät mitään… Vai ei vieläkään… No sitä suurempi on ilosi, kun sieltä kerran tulee myöntävä vastaus."
"Elä enää puhu koko asiasta. En toivo ensinkään. Ja onhan hirmuista ajatella ja tuntea, että hän siellä etelän sulossa vartoo tietoja! Eikä minulta mitään kuulu. Mennyttä on kaikki… mutta kyllä minäkin pian jätän tämän kaupungin ja hautaan itseni erämaan yksinäisyyteen. Sillä minulla on taas uusia, oikein romanttisia tuumia."
Ja minä kerron Pekalle tuumani ja vakuutan niin tekeväni…
* * * * *
Kevät tekee tuloaan, ja valon valta enenee. Mutta minun sydämessäni on talvi, ja routa jäytää siellä. Ennen iloitsin kevään tulosta, kun tuntui, että mieli keveni, sydän lämpeni ja routa suli. Mutta nyt on kuin vainoaisivat minua kaikki, niinkuin hartioita painaisi hirmuinen taakka ja rintaa ahdistaisi koko elämän pettymys. Ei ole kevään taivas niin lempeä kuin ennen, ja kevätaamut ovat kuin päiväpaiste hautakummulleni. Nousee välisti kysymys, miksi juuri minun piti kaikki nämä tuntea, kokea? Miksi sattuivat kaikki vastaleet minun tielleni? Mutta sillä lohduttelen itseäni, että voihan olla minulla lähimmäisiä, jotka tuntevat ja kärsivät samoin. Mutta he eivät valita. He yrittävät yhä uudestaan.
Olinko minä valittanut? Olinko miehen lailla kestänyt?
En.
Mutta nyt tahdon kestää ja nyt olen saanut kalliin kokemuksen. Minä en enää milloinkaan toivo liian paljoa.
Kun muuttolinnut saapuvat ja visertelevät, on minusta niinkuin niiden lauluissa kuulisin sanomia häneltä… että hän odotti ja odotti… Mitä hänelle kertoisin?
Rohkenisinko avata koko sydämeni? Kun kertoisin hänelle alusta asti oman elämäni pilviset päivät, kun saisin hänelle selittää pienenkään sirun siitä tuskasta, jota olen tuntenut, siitä taistelusta, jota olen taistellut, ehkäpä hän lämpenisi. Kun suoraan sanoisin, ettei minussa ole sitä voimaa ja kykyä, jota hän toivoi, etten voinut kuvata sitä, mitä tunsin, ehkä hän lämpenisi ja rakastaisi minua oman onnettomuuteni tähden.
Ja tuntien oudon voiman itseäni pakottavan, alan sommitella hänelle kirjettä. Kerron elämäni alusta asti ja salaamatta pienintäkään, selitän kovan onneni ja että olin lakannut toivomasta, kun olin päässyt varmasti selville siitä, ettei minussa ole sitä älyä eikä lujuutta, jota hän sanoi miehessä ihailevansa. Mutta en salaa sitäkään, kuinka armottomasti kärsin, kuinka pohjattoman syvä lempeni on, kuinka tuska ja suru jäytävät minusta palan palan perästä…
Kun saan kirjeen valmiiksi, tuntuu kuin ajatukset jäähtyisivät ja mielen jännitys herpoaisi. On kuin lohdutuksena se, että nyt olen kuvannut tilani. Tulkoon tuomioni koska hyvänsä ja minkälainen hyvänsä, tämän epätoivon, tämän sanomattoman tuskan vertainen se ei voi olla. Sillä vaikka kuoleman isku tulisi, olisi sekin monin kerroin parempi kuin nykyinen tilani…
Kevätöinä sommittelen kirjettäni, yhä uudelleen sitä kirjoittelen. Mietin joka sanaa, joka lausetta, ovatko ne aivan yhtäpitäviä tunteitteni kanssa. Sillä tahdon olla suora ja rehellinen, ilman mutkia ja joutavia korulauseita…
Mutta kummallista on, etten saa kirjettä lähetetyksi, vaikka se jo on ollut valmiina monta viikkoa. Aina on kuin joku pidättämässä ja ikäänkuin oudot voimat minussa mellastaisivat.
Mutta eräänä päivänä otan sen matkaani, kun lähden toimistoon. Mennessäni joudun kulkemaan postikonttorin ohi, voinhan pistäytyä sisälle jättämään kirjeeni.
Mutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin povitaskuuni.
Päätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja eräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.
"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa", sanoo hän ankaralla äänellään. "Jos olisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka selvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön vaatimukset kasvavat… niin että parasta taitaa olla…"
"Parasta on", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen ajatuksensa.
"Parasta olisi", jatkaa hän, "että tästä puoleen koetatte huolellisemmin tarkastaa lehteä".
Olin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa.
Mutta hän ei sanonutkaan.
Ja hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä sanon vuorostani:
"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne joudu minun tähteni kärsimään?"
Mutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut yksin toimistoon.
Mutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos; siellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta… Tuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee…
IV
Se päivä ei milloinkaan mene mielestäni… Kesä oli jo alussa. Puissa puhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.
Yhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.
Istuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi nähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen ja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se vihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan härnäisi minua, joka yhä jäin tänne…
— Nyt on kohta kaunein kesä… lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin siellä Repojärvenkin rannalla, — tulen äkkiä ajatelleeksi.
Samassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon näköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia ihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta kohtaan.
Hän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:
"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia."
Olen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.
"Jaha… kiitos vain!"
"Täällä on myös kirje… ulkomaalta näkyy olevan…"
Hän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua… ja poistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään…
Nyt on siis tuomioni tullut.
Repäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei sanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt matkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin olisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä ja vaivalla sommitellut…
Ajatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin, etten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi taikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen äitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu riemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä. Mutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani:
"… se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien toiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän ja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt mitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta tunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän kertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta Teiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja kirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Ei Urho rakastakaan minua… ei kuulu kirjaa'…
"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte kuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian saanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen kaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia kovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä surussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon kaikki…"
Kirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää silmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien vieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan… Yksi ainoa ajatus on minulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:
— Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun ei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei sitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!
V
Tie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen herttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen kyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä. Tuttu kylä tutun joen törmällä!
Tuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee suoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja tuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee…
Tänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja kapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen joki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon…
Lännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa kotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli… kaipaavan mieleni ja itkevän murheeni iloksi…
Mäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen keskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas…
Jo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä tuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä…
Linnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko. Minusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen onneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee luokseen.
On niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee… Ne rakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki entiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä…
Minä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin kunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja synkän mielen… Jos vielä tunnette minut… unhottakaamme ne vuodet, joina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen aikoina…
Yhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin humisee kuusikko…
Tänne on kylän päähän tehty uusia torppia, joissa on vähän pellonviljelystä ympärillä. Vanhoja tupia on purettu, ja paikoittain on entinen korpi muuttunut heinämaaksi, moni mäennyppylä on vankan oraan peitossa… Takalan Jussi on siirtänyt navetan ja tehnyt isomman saunan… Pikku-Villekin on punauttanut pirttinsä, ja mikä on mitäkin uudistanut.
Mutta tuosta lähtee polku, joka kierrellen kylän takana olevan vaaran kupeita vie pitkän petäjikön halki Repojärvelle päin. Se on vanha tuttu tie, niin luikertavan mutkikas, kivikkoinen ja kaita…
Minuun tulee vastustamaton halu ensin kulkea tuota polkua pitkin Repojärvelle, nähdäkseni onko järvi entisellään, onko kivikkokumpula samanlainen kuin ennenkin ja näkyykö vieläkin Ison-Revon korkea huippu järven pohjoispäässä. Tahdon nähdä kaikki, ovatko niinkuin silloin, kun poikasena täällä kuljin ja kaiku vastasi huutoihini…
Polku vie ensin pitkän männikön poikki ja nousee sitten vaaran rinnettä myöten, metsään päin painuen. Toisella puolen vaaraa on hiekkakangasta, missä polkuja haaraantuu joka suunnalle. Tässä minulla ennen oli satimia… tuonkin petäjän ja kuusen välissä oli kerran, ja siitä sain metson… tuossa oli satimia ja tässä ansoja…
Kuinka sanomattomasti nyt nautin ja kuinka keveältä kulkuni tuntuu! Kuinka metsä tuoksahtelee, kun lännen ilmalta päivä kultailee puiden latvoja!
Ja lintujen laulellessa astun täällä tutussa paikassa niinkuin ennenkin. Hiljainen onni ja alakuloinen riemu täyttää sydämeni.
Jo vilahtaa vähän järven tyyntä vettä tuolta puiden lomitse… ja äkkiä ilmestyy eteeni pienoinen metsälampi, jonka pohjoiselta rannalta kohoaa jyrkkänä Ison-Revon komeroinen seinä niinkuin jättiläisen repimänä. Loiva myötäle vie rantaan, josta pohottaa valkoinen hiekka.
Etelän puolella maa on viettävä, ja korkea koivikkokumpula kohoaa järven rannalta. Siihen rakennan pirttini ja tuohon ojan partaalle, jonka vesi poristen lirisee loitompaa lähteistä, saunani. Tässä on peltomaata, ja tuonne kuusikkokorpeen perkaan niittyni… Järvi on kalaveteni ja yksinäisen elämäni ilo…
Unissani näin tässä pirtin, lämpiävän saunan ja hänet, joka kanssani istui pirtin kynnyksellä. Mutta nyt hän on poissa, ja minä olen yksin monien muistojeni seurassa… Kunhan ensimäinen savu nousee oman pirttini piipusta, kun ensi kylvöni orastaa, on se suuri palkkio ja pettämätön lohdutus siitä, mitä olen kärsinyt…
Näin minä tulevia päiviäni kuvittelen. Kesäisin viljelen maatani ja nokisten kantojen keskeltä palattuani lämmitän saunani. Kun käki kukkuu ja linnut laulavat, lasken verkkoni järveen ja laulelen purressani. Kallioinen seutu kuulee lauluni, ja kaiku kertoo kaihoni kaukaisiin kyliin. Rannan koivut ja korpien kuuset tietävät ikäväni ja ymmärtävät tuskani ja liikahtamatta, totisina kuulevat laulujani.
Niin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille kukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi ja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon punoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan… palasen petollista, pahaa maailmaa…
Talvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni. Kun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini edessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni äänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.
* * * * *
Näin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä pitkin talotonta taivalta.