SYKSYINEN UNELMA
Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.
"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä peräseinällä.
Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain kylmä ahdistane."
Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan toivotti hyvää yötä.
Jään yksin huoneeseen.
Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä. Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on pari valkoista naisen röijyä…
Olen kovin väsynyt. — Nyt lepo oikein levolta tuntunee, — ajattelen vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä haukottelen.
Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on ripustettu… ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan…
Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta, lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.
Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:
"Tästä kun lähdet, niin polku vie… ja pitäisi siellä olla pilkkojakin puissa… seuraa polkua… ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja puolitiessä on haltiain kivi… ja hyvästi nyt…"
Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon laitaan.
Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun käymättä… Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden lompalosta viimeksi olin lähtenyt… Se oli kuin suuri, sininen silmä, joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida erämaan äärettömyyttä… Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja sileä järvi!
Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä hätäilee… Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee… ja lammet ovat sen kyynelien jätteitä…
Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se kohoaakin huippuun asti…
Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa rukouksessa…
Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä keveä tuulahdus…
Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse, mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen…
Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa. Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän eloni ilottomia päiviä…
Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman… Mutta samassa muistan isännän varoituksen:
"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."
Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan matkaani.
— Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai lahden pohjukassa, — ajattelen kulkiessani.
Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut. Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan sinisen taivaan… Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa, tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan…
Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen, ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin… Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä elämästäni… Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän vaihtelevia… samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan asti…
… Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo valkoiset röijyt seinällä… Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele kanssani elämän iloista?
Kuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja vankka vaalea tukka…
Entä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen kaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme matkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä… Me tulemme tänne erämaahan takaisin…
Koetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät. Mutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka jo pimittää sen alimmaista reunaa…
* * * * *
Aamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.
"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?" kysyn emännältä.
"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin tulitte."
Siinä oli siis toivoni ja unelmani!
"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla tuvan seinällä?"
"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen järven rannalla."
Yksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja ystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni, kohdannenko koskaan kultaista impeäni?