I
Heinärannan Horslunti oli palannut postikonttorista ja saapui kotiaan, pinkka sanomalehtiä ja asiakirjoja kainalossaan.
Hän istahti asianajajatuolilleen ja alkoi lueskella lehteä…
Oli yksi uutinen, joka sai hänen verensä vilkkaaseen liikkeeseen. Se oli uutinen siitä, että Suomen kenraalikuvernööri matkustaa piakkoin Lappiin tätä tietä, tästä Heinärannan kautta.
Se oli mainio uutinen Horsluntin mielestä, ja monesta aikaa tuli hän hyvälle tuulelle. Hän olikin ollut monta viikkoa äreänä ja suutuksissaan koko maailmalle. Ja syytä olikin.
Talvikäräjissä oli hänelle käynyt sangen nolosti. Vanha tuomari, joka ei ollut koskaan sietänyt Horsluntia, oli saanut hänet kiinni törkeästä valheesta, suuttunut ja käskenyt Horsluntin oikeussalista pois. Ja lukenut tuomion, ettei Horslunti saa enää esiintyä kenenkään asianajajana tässä kihlakunnanoikeudessa…
Se oli harmittanut ja harmitti Horsluntia, joka vuosikymmeniä oli ollut kaikilla käräjillä niinkuin kukko linnan päällä. Olikin ja tuntuikin käräjämiehistä siltä kuin ei käräjätuvassa olisi ollut oikeaa »tunnelmaa», kun Horslunti ei sattunut olemaan huutamassa ja sukkeluuksiaan jakamassa. Kaikki olivat hänen apuaan ja neuvojaan tarvinneet, ja suuressa arvossa hän uskoi olevansa. Silloin — viime talvikäräjissä — kyyditsee hänet vanha tuomari pellolle.
Horslunti oli kiroillut sen päivän, ja kun hän seuraavana päivänä meni vanhan tavan mukaan käräjätaloon iltahämyssä, kuuli hän kuistista kaksi outoa miehen ääntä:
»Jo se lurjus ja valehtelija Horslunti viimeinkin kuuluu saaneen potkut asianajajatoimesta», sanoi toinen ääni.
»Jo kuuluu. Se onkin monta kymmentä vuotta puijannut korkeaa oikeutta», virkkoi siihen toinen ääni.
Kuistissa oli melkein pimeä. Horslunti päätti hämmästyttää noita hävyttömiä, jotka hänestä noin halveksivasti puhuivat… Hän rynnisti mennä kuistiin ja kiljaisi:
»Kuka täällä uskaltaa minusta semmoista puhua? Hä? Vasa? Minä näytän, mitä soimaamisesta rikoslaki sanoo!» Mutta ne, jotka Horsluntista puhuivat, ehtivät pimeässä livahtaa pitäjäläisten tupaan ja katosivat tupakansavun sekaan kuin pilviin. Eikä Horslunti ollut saanut selvää, keitä olivat. Ja monta muuta asiaa oli, jotka häntä harmittivat.
Mutta nyt! Nyt piti ottaa tilaisuudesta vaaria ja koettaa parhaansa…
Hän otti uudestaan sanomalehden käteensä, luki jo viidennen kerran uutisen kenraalikuvernöörin Lapin-matkasta ja yhä enemmän innostui.
Pirullisia kostontuumia kierteli hänen asianajo-aivoissaan. Nyt sopii ensiksikin näyttää vanhalle tuomarille, mitä tulee maksamaan, kun ajaa Horsluntin pois oikeussalista! Ja mitä maksaa Päkkilän isännälle se viimetalvellinen puhe, jonka nuorisoseuratalolla piti!
Hän muisteli kaikkia niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella olivat hänelle vastenmielisiä, ja päätti nyt kostaa kaikille…
Hän pani piippuunsa ja mietti… mietti ja naureskeli.
Siellä on sentään Helsingissä mies, jonka puoleen sopii kääntyä ja näyttää näille heinärantalaisille, mitä heidän tulee tehdä… ja näyttää, että Horslunti on sentään Horslunti loppuun asti!
Hän mietti, kuinka löysä Juhan Petteri kuluneena talvena oli tehnyt naapuripitäjässä. Juhan Petteriä oli alettu ahdistella siitä, että oli kansakoulun varoja hukannut… Mutta kuinkas kävi? Juhan Petteri kirjoitti uhkauskirjeen, että jos vaan alatte häntä ahdistaa, niin hän kantelee kenraalikuvernöörille… ja koko koulu hajoitetaan maan tasalle… Eivätkä uskaltaneet ruveta Juhan Petterin kanssa äkseeraamaan…
Mutta parhaillaan kun hän mietti sitä Juhan Petterin asiaa, iski hänen päähänsä uusi tuuma.
Hänkin nyt ensiksi kirjoittaa valituskirjelmän kenraalikuvernöörille! Hän selittää siinä, minkälainen vintiö ja yhdenvertaisuuskin vastustaja vanha tuomari on j.n.e. Hän innostui niin, että otti paperiarkin esille. — Ja siinä saatan jo mainita, että Heinärannalla on paljon muutakin, — mietiskeli hän.
Hän ei kuitenkaan nyt tällä kerralla päässyt kirjoituksen alkuun, vaan päätti ensin käydä kylällä ja mietiskellä, mitä kaikkea kirjoittaisi, jotta kenraalikuvernöörillä olisi kaikki tiedossaan, kun Heinärannalle tulee… Hän nousi ja läksi, otsaryppy syvänä kuin pellon oja. Ulkona oli alkukesän päiväpaisteinen päivä, ja nuori nurmi vihannoi.
— Piru kun osaisi venäjänkieltä… kyllä minä sitten! — mietti hän ja käveli kirkolle päin.
Kaukaa näki hän, että häntä vastaan kävellä viuhtoi mies, heilutellen keppiään vimmatusti. Hän tunsi miehen Isonrannan Santeriksi, jota näinä vuosina oli kylällä alettu nimitellä Aaseffiksi.
Horslunti ja Aaseffi olivat aina olleet kylmät toisilleen. Harvoin olivat tervehtineet toisiaan ja vielä harvemmin puhelleet keskenään. Mutta nyt kun tulivat vastakkain, niin Aaseffi jo kaukaa huusi:
»Oletko nähnyt uutista lehdessä!»
»Olen minä nähnyt», vastasi Horslunti.
Aaseffi iski silmää Horsluntille ja virkkoi:
»Ehkäpä tässä minunkin eläkeasiani selviää…»
Horslunti ymmärsi, että Aaseffi aikoi kääntyä kenraalikuvernöörin puoleen. Mutta hän ei virkkanut mitään, käveli vain omissa mietteissään eteenpäin.
— Ei arvaa Aaseffikaan, mikä tämän pojan mielessä on… eikä sitä arvaa kukaan muukaan, — mietiskeli hän, kun Aaseffi jo oli ohi kävellyt.
Hän poikkesi useaan taloon, ja joka talossa jo tiedettiin, että kenraalikuvernööri matkustaa tästä Heinärannan kautta Lappiin päin.
»Siitä ei näy kuin vilahdus, kun kuuluu autolla ajavan», sanoi asiasta keskusteltaessa Mäkivälimaan isäntä.
»Mistäs tiedät, että autolla ajaa?» tiedusteli Horslunti, sillä siitä ei ollut mitään hänen lehdessään mainittu.
»Tuossa sanotaan Helsingin lehdessä», viittasi isäntä lehteen pöydälle.
Horslunti luki uutisen ja arveli:
»Vaan jos pysähtyy täällä jossakin!»
»Missäpä sillä täällä lienee tuttavia», arveli isäntä.
Hetken juteltuaan läksi Horslunti kotiaan päin. Häntä harmitti ja häntä mietitytti. Hän oli tullut huomaamaan, että jälkeen talvikäräjäin, joista hänet kyydittiin pois, oli hänen mahtavuutensa alkanut vähetä. Hän huomasi sen siitä, ettei häntä enää kukaan kohdellut pelonsekaisella kunnioituksella niinkuin ennen.
Ja siitä oli hän kiukussaan kaikille heinärantalaisille.
Mutta kaikille hän näyttää vielä, että mies hän on, jahka hän pääsee tuttavuuteen sen miehen kanssa, joka sanoo tuomareillekin, että mars västinkiin, uppiniskainen lurjus!
Ja nyt hän alkoi miettiä mitä kirjoittaisi. Mutta kesken parasta tekstiä johtui hänelle mieleen, että jos saavat kyläläiset tietoonsa, että hän sinne on kirjoittanut ja kyläläisistä valheita puhunut, niin… niin eivät taitaisi hänen päivänsä parata… Ne voisivat miehissä kostaa… ja mihinkä hän sitten turvautuisi?
Salassa, viisaasti ja varovasti tuli hänen toimia, niin ovelasti, ettei kukaan osaisi aavistaakaan, että hänellä semmoisia aikeita on…
Monenlaisissa mietteissä saapui hän kotiaan, vanhanpojan asuntoonsa.
Hän päätti nyt heti ruveta kirjoittamaan konseptia ja yöllä sitten valmistaa valituskirjelmänsä, jotta se ehtisi huomispäivän postissa lähtemään. Mutta nyt alkoi häntä mietityttää se, miten saada kirje postiin niin, ettei tiedettäisi sitä hänen lähettämäkseen. Sillä, — arveli hän, — kun niin korkealle henkilölle menee kirje täältä Heinärannalta, niin se epäilemättä herättää huomiota, ja silloin aletaan arvata, kuka kirjeen lähettäjä on… Otsaryppy syvänä hän mietiskeli. Otti jo paperia pöydälle, avasi mustepullon ja pani piippuunsa…
Silloin osui hänen katseensa telefooniin ja ollen omissa syvissä mietteissään nousi hän ja pani torven korvalleen, sillä hänen oli tapana istua tunnittain ja kuunnella, mitä kylällä keskusteltiin. Hän ei nyt monta sekuntia ehtinyt kuunnellakaan ennenkuin hän kuuli Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran keskustelevan…
Horsluntin silmät kiiluivat ja hän oli pelkkänä korvana, niin jännittävä oli asia, josta puheltiin.
»Minä aion myöskin valittaa tämän kylän herrojen päälle», kuului Vantte sanovan.
»Sepä tietty. Paljon on minullakin valittamista, mutta ensimmäinen on se valtioavun hylkääminen…» kuului Auruura vastaavan.
»Kyllä siitä nyt selvä tulee… Eivät ole turhaan muutkaan sen miehen puoleen asioissaan kääntyneet…» kuului taas Pikku-Herralan ääni.
Ja taas Auruuran kimeä ääni puhui: »Olisi pitänyt asiasta ensin kirjoittaa hänelle itselleen, että hän tietäisi varata aikaa, kun tästä Heinärannan ohi matkustaa…»
»Se kyllä olisi tehtävä, mutta vielä se ehtisi…»
»Mutta kuka osaisi kirjoittaa?»
»Uskaltaisiko luottaa Horsluntiin?»
»Ei häneen nyt enää ole luottamista…»
Sitten oli pitkä aika, ettei Horslunti saanut selvää kuka puhui ja mitä puhuivat, kuului vain ääniä; ainoat sanat, jotka Horslunti kuuli, olivat kenraalikuvernööri ja Lapin matka.
Mutta hän ei hellittänyt torvea korvastaan, vaan kuunteli. Ja vihdoin kuuli hän Auruuran sanovan:
»Siinähän sopisi mainita, että olen ilmosen ikäni tilannut U.S:ää, että olen maahuutoni ilmoittanut Kasetassa ja että olen yksi niistä harvoista, jotka Poprikoffi-vainajan kuoleman johdosta lähettivät surusähkösanoman, sillä olin silloin Oulussa…»
»Ne nyt tietysti olisivat etupäässä mainittavat», kuului miehen ääni vastaavan, mutta Horslunti ei saanut selvää, kenen ääni oli.
Mutta kun keskustelua yhä jatkui, hoksasi Horslunti, että se miehen ääni oli rovastin…
Hän nauroi imelästi kuulemalleen; samassa kuuli hän Auruuran kuin hengen hädässä huutavan:
»Nyt on joku, joka kuuntelee.» Ja telefooni soi kiinni.
Horsluntia nauratti. Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, sillä sikaaria ei kannattanut näin kotioloissa polttaa, ja mietiskeli:
— Kas vaan! He ovat olevinaan kelpo ihmisiä, mutta he suutelevat lopulta sitä kättä, joka heille ruoskaa antaa… Eivät totta tosiaan ole parempia kuin minäkään!
Hän oli hyvin ymmärtänyt, mistä Pikku-Herrala ja Kuusimäen Auruura keskustelivat. Kenraalikuvernöörin tulosta! Ja hänelle huoliaan ja kärsimiään »vääryyksiä» kantelemaan! Olipa hyvä, että oli muitakin kuin hän, jotka korkean herran matkasta hyvää itselleen toivoivat!
Mutta hänen tuli joutua ennen muita, sillä aikakin alkoi olla hyvin näperällä!
Hän oli tyytyväinen kuulemiinsa ja istui pöytänsä luo, konseptia kirjoittaakseen. Mutta kynä ei tahtonutkaan juosta, eikä hän päässyt alkuunkaan. — Mutta kenen saan minä tämän kirjeen viemään postiin? kysyi hän itseltään. Sillä hän tiesi hyvin, että jos kylällä saataisiin tietää, — tässä kylässä ja vielä muissakin, — eivät ihmiset enää luottaisi vähääkään häneen ja kohtelisivat kuin kulkukoiraa ja ahdistaisivat hänet pois koko seurakunnasta… Niin oli käynyt monelle muullekin, vaikkei täällä Heinärannalla…
Hänellä ei ollut ketään uskottua, ja jos hän itse kirjeen postiin veisi, arvaisi postineiti heti… Mutta jos oikein kääntäisi ja muuttaisi käsialansa…?
Silloin muisti hän Ollin-Mikon, jonka tiesi semmoiseksi mieheksi, että jos kerran lupasi pitää suunsa kiinni, niin ei sanaa hiiskunut.
— Jos saisi Mikon uskotukseen! — mietti hän. — Mutta varovainen oli Mikko ja Horsluntia oli aina epäillyt. Vaan jos voisi hänet viekastelemalla ja lahjomalla saada puolelleen!
Ja vaikka Horslunti oli päättänyt alkaa konseptia kirjoittaa, nousi hän ylös ja päätti lähteä Mikon puheille. Sillä viisaasti ja varovasti hänen tuli asiansa ajaa ja hommata, jos mieli saada sen salassa pysymään.
Mennessään mietti Horslunti makeita puheita, joilla ensin saisi Mikon hyvälle tuulelle, ja sitten vasta ilmoittaisi asiansa. Hän luuli keksineensä Mikkoa miellyttäviä puheita ja astui reippaasti Mikon pirtille.
Mikko istui ikkunan ääressä kengänpaikkaustoimessa, kun Horslunti avasi oven. Horsluntin ei ollut juuri usein tapana Mikon pirtillä käydä. Mutta oli sentään silloin tällöin sattunut, että poikkesi sisälle, kun osui joutessaan kävelemään.
Hän tervehti Mikkoa iloisesti naurusuin ja virkkoi: »Onpa ihana kesän alku… ohoo… kuinka onkin lämmin…»
Mikko katsoi syrjäsilmällä Horsluntiin ja mietti, että mikähän sillä ketulla nyt on mielessä. Mutta samalla hän tunsi ilostuvansa, kun muisti, ettei hänellä ollut kenellekään pennin velkaa eikä siis Horslunti voinut olla välipäätöstä tuomassa.
»Pistäysin sisälle, kun satuin tätä mäkikatua kulkemaan», sanoi
Horslunti sulavalla äänellä ja naurusuin ja istahti penkille, melkein
Mikon viereen.
»Lämmin on», myönsi Mikko, mutta katseli epäillen vierastaan.
»Ovatpa kauniilla alulla nuo Mikon pellot», sanoi Horslunti taas hetken päästä ja katseli ulos ikkunasta.
Mikko jo näytti tulevan paremmalle tuulelle. Horsluntin vaaniva silmä huomasi sen heti, ja hän sanoi lisäksi:
»Eipä näe, kylän raittia kun kävelee, niin voimakasta alkua missään!»
Mikko jo naurahti.
»Eikä näissä minun pelloissani näy roskaa eikä rikkaruohoa niinkuin monen talollisen pellossa näkyy…»
»No se on vissi… Jos Jumala lämmintä antaa, niin noista pelloistasi korjaat runsaan sadon, runsaamman kuin kukaan muu koko Heinärannalla…»
Ja Horslunti nousi istumasta ja katseli vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunasta peltoihin ja kehui ja kiitteli… Mikko tuli hyvälle tuulelle, ja niin alkoivat keskustella kaikenlaisista maailman asioista…
Horslunti oli valmiiksi miettinyt valheensa ja alkoi nyt selitellä, että hänellä olisi eräs kirje vietävä postiin, mutta se on semmoinen asia, joka koskee kaikkia Heinärannan talollisia, sillä se on Sipillan kylän miesten niityn riita-asia… Hän, Horslunti, ei tahtoisi mitenkään, että tulisi tietoon, että hän on sipillankyläläisten asiamiehenä heinärantalaisia vastaan…
Mikko tiesi tuon niityn riita-asian, sillä siitä oli jo käräjöity monta vuotta kihlakunnanoikeudessa, tiesi, että sipillankyläläiset koettivat saada haltuunsa ja omistettavakseen heinärantalaisille ammoisista ajoista kuuluvaa laajaa niitty-palstaa. Ja hyvinhän Mikko ymmärsi Horsluntinkin aseman…
Ei tahtoisi Horslunti, että omankyläläiset saisivat tietoonsa, että hän heitä vastaan sipillankyläläisten puolesta prosessaa, — siinä pykälä…
Ja sen vuoksi nyt kääntyi hänen, Mikon puoleen, jonka tiesi mieheksi, joka osasi pitää suunsa kiinni silloin kun tarvittiin…
Ja kun Mikolle asia kaikin puolin oli selvinnyt ja Horslunti vielä asian todeksi vakuuttanut ja luvannut hyvän palkan vaivoista, lupasi Mikko kirjeen postiin toimittaa…
»Tule siis huomenna aamulla siinä yhdeksän aikaan», puhui Horslunti hyvästellessään. »Silloin annan sinulle kirjeen… ja pane poveesi se ja sano postissa, että yksi herra tuli maantiellä vastaan ja pyysi viemään postiin…»
»En minä liikoja sano, kun asian ymmärrän ja olen kuullut», vakuutti
Mikko.
Ja niin hyvinä ystävinä erosivat. Horslunti lähti kotiaan päin kuumissa mietteissä ja päätti nyt heti ruveta valituskirjettään kirjoittamaan, sillä hänelle oli nyt selvinnyt, mitä ja miten kirjoittaa.
Hän kävellä viuhtoi alas maantielle ja aivan verekset olivat hänen ajatuksensa, sillä hän uskoi nyt koittaneen ajan, jolloin hänen sopi näyttää Tikellille, vanhalle tuomarille, kenet tämä oli oikeussalista ulosajanut…
Mutta juuri siinä, jossa polku Mikon pirtiltä yhtyi maantiehen, näki hän Pikku-Herralan Vanten ja Kuusimäen Auruuran kävelevän rinnakkain aika vauhtia ja kuiskaamalla keskenään juttelevan…
Horslunti muisti äskeisen telefoonikeskustelun, ja hän oli arvaavinaan, mihin olivat menossa. Pappilaan menevät ja koettavat saada rovastia kirjoittamaan!
Niin päätteli Horslunti ja sydämessään naurahti.
Niitä oli siis muitakin yhtä kostonhimoisia kuin hänkin, ja muitakin, jotka aikoivat sinne kääntyä… Kuka tiesi jos niitä oli vielä paljonkin täälläkin Heinärannalla, vaikka olivat olevinaan…!
Ainakin oli hän nyt varma Pikku-Herralan Vantesta ja Kuusimäen
Auruurasta!
Hän silmäsi kerran meneväin jälkeen ja läksi reippaasti kotiaan päin.
Horslunti ei ollut tyhmä mies, ja hän ymmärsi kyllä, että hän tällä hommalla pani peliin oman onnensa, sillä se apu, joka sieltä tulisi, karkoittaisi hänet iäksi päiväksi Heinärannalta… jos nimittäin tulisi tietoon…
Hänen täytyi siis niin varovainen olla, ettei kukaan mitään vihiä saisi…
Mutta hän luotti onneensa, joka joskus ennenkin oli potkaissut häntä, ja hyvässä toivossa hän käveli kylän raittia.