II
Oli jo aamupuoli yötä, mutta yhä istui Horslunti pöytänsä luona ja kirjoitteli, — illasta asti oli kirjoittanut. Vähä väliä hän nousi kävelemään, sytytti pitkävartisen piippunsa ja mietti.
Vihdoin, kun aurinko jo oli noussut ja kylällä alkoivat ihmiset heräillä, sai hän valituskirjeensä valmiiksi ja laski tyytyväisenä kynän kädestään.
Ja nyt hän pani piippuunsa ja luki ynisten koko sepustuksensa.
»Teidän ylhäisyytenne kenraalikuvernööri ja ritari asuva Helsingissä.
Saan kunnioittaen esittää itseni, että olen Horslunti, josta luulen, että olette kuulleet mainittavan, sillä kyllä minun nimeni on käynyt Senaatissakin. Ja asiat, joidenka vuoksi nyt kirjotan ja apua pyyvän on näin. Vanha tuomari Tikelli on yksi vastustaja ja oikean lain alastallaaja, kun tulette Heinärannalle niin kyllä selitän. Ja uskon että tämä kaikki otetaan huomioon, koskapa Löysä Juhan Petterin valituskin on perille tullut. Ei ne uskaltaneet ruveta prosessaamaan Juhan Petterin kanssa, kun uhkasi sinne kirjoittavansa. Obs! On siinä jo alkulausetta, kun selitän ja todistan, että ajoi pois käräjistä kaksi liippasaksia, joita meillä on ollut yötäkin ja minä olen monelle vanhemmalle veljelle antanut ruokaa ja joskus kukkaroryypytkin…»
Horslunti tiesi kaiken tuon olevan valetta, mutta uskoi sen vaikuttavan parhaiten.
»Ja mitä tulee siihen, niin yhtenvertainen tahtoisin olla ja sen vuoksi suojelen liippasaksia ja muitakin ryssiä, joita ei päästetä sisälle täällä Heinärannalla mihinkään muualle kuin meille…»
Hän tiesi hyvin, ettei »liippasaksia» ollut miesmuistiin Heinärannalla käynytkään.
»Ja terve tuloa teidän ylhäisyytenne meille?? Mutta viittaamalla äskeiseen ja ottaen huomioon nerokkaan arvostelukykynne, mainitsen, että kyllä Tikellin saisi nyt jo tänä kesänä lähettää västinkiin Pietariin, jossa olen kerran Haapamäen isäntävainajan kanssa käynyt. Karassoo??»
Tämäkin oli valetta, sillä Horslunti ei ollut koskaan etelässä päin käynyt.
»Ottakaa nyt huomioon ja kun tulette niin minä olen vastassa. Mutta sitten pyyvän armollisesti että sanotte näille heinärantalaisille, että jolleivät rupea tietämään huutia, niin kyllä teillä konsteja ja koukkuja piisaa. En ole, näemmä, maininnut siitä, että Tikelli on juuri niitä miehiä, joka ei tottele eikä kuuntele, se panee vastaan oikeaakin lakia vastaan jopa sitten yhtenvertaista lakia vastaan. Eikä kenellekään ryssälle anna passia eikä lain huutoja…»
Tämän luuli Horslunti olevan parhaan pykälän »Tikellin» vioista.
»Koska olen nähnyt ja kuullut, että sinne otetaan vastaan valituksia, joita heikompi väki hädässään täytyy lähettää. (Saapuiko Löysä Juhan Petterin valitus sinne!!) Ja muun muassa tahdon mainita, että ajoi minut ulos oikeussalista, kun puolustin oikeaa asiaa. Ottakaa kaikki huomioon??? Kaikki selitän sitten tarkemmin kun tulette tänne Heinärannalle, jossa korkein teitä kaitsekoon?? Ja jossa aion pitää puheen. Ja jos ette tunne minua niin olen melkein teidän näköisenne mies ja melkein saman ikäinen…»
Tämä viimeinen oli ainoa asia, joka voi olla lähellä totuutta. Sen myönsi Horsluntikin itselleen.
»Ja täällä on yksi vanha valehtelija ja kälmi, joka on sinne kirjoittanut mutta ei ole saanut vastausta eikä eläkettä. Visa versa!! Rec.
Mitä muuten Heinärannalla otatte huomioon, niin pyyvän mainita että talokas Salmo Päkkilä, joka aina haukkuu ylhäisyyten oikeita rangaistuksia uppiniskaisia kohtaan ja kirjoittaa sanomalehtiin, pitäisi myöskin ottaa lujalle, vaikkapa västinkiin. Ja vielä mainitsen, että olen yksi niistä, joka lähetin surusähkösanoman edesmenneen Poprikohvin kuolemasta…»
Tätä ei Horslunti olisi itse hoksannut, mutta hän käytti hyväkseen, mitä telefoonissa oli kuullut.
»Ja jos ritari ja arvonimiä annatte niin kauppaneuvos olisi hyvä.
Enkä nyt muuta tällä kertaa. Mutta jos täältä tulee valituksia
Pikku-Herralan Vantelta, Kuusimäen Auruuralta ja Aaseffilta, niin
pankaa ne kissan hännän alle.
Näin pyytää ja kirjoittaa. Ja olkaa tervehditty huoneenne ja karjanne
kanssa nyt ja iankaikkisesti.
Alamaisimmasti
P. A. Horslunti,
Asuva Heinärannalla, lukenut
lakikirjan moneen
kertaan ja itse oppinut
kirjoittamaan.»
Kun Horslunti oli lukenut valituskirjelmänsä ja lisännyt vielä jonkun pilkun ja pisteen, taittoi hän sen kokoon ja haki suuren ruskean kuoren, johon kirjoitti:
Suomen kenraalikuvernöörin valituskanslia
Helsinki
Finlant
Europee.
»Finlant» ja »Europee» kirjoitti hän sen vuoksi, että kirje varmemmasti tulisi perille, sillä sillä osoitteella saapuivat kirjeet Amerikasta asti.
Tyytyväisenä kirjoitukseensa ja varsinkin päällekirjoitukseen, liimasi hän kirjeen kiinni ja pisti pöytälaatikkoonsa.
Yö siinä oli kulunut, mutta hyvä siitä tulikin. Valheet olivat erinomaisen sukkelasti keksittyjä, asiallisia ja juuri sellaisia, joita hän oli nähnyt ja kuullut muidenkin sinne kirjoittelevan. Eräänkin hän nyt sattumalta muisti. Siitä oli ollut uutinen sanomalehdessä. Se oli vähän samaan suuntaan kuin hänenkin valituksensa. Hän oli pannut sen numeron lehteä tallelle ja haki nyt sen kätköstä… Siinäpähän oli:
»Kantelu kenraalikuvernöörille. Itsellinen Simo Juusonperä S:n pitäjän A:n kylästä on jättänyt kenraalikuvernöörille valituksen, jossa hän valittaa, että Y:n pitäjän nimismies Raita ja O:n piirin nimismies Koivu ja Y:n kihlakunnanoikeus viime vuoden syyskäräjissä ovat tehneet hänelle vääryyttä käsitellessään hänen ulosotto- ja korvausriitojaan. Juusonperä pyytää senvuoksi, että kenraalikuvernööri määräisi poliisitutkinnon näistä hänen asioistaan pidettäväksi. Valituksen johdosta, mikä on kirjavaa sekamelskaa, on X-läänin kuvernööri kenraalikuvernöörin käskystä vaatinut asianomaisten selityksiä.»
Niinpä niin, — mietti Horslunti. Tässä on kysymys nimismiehistä ja kihlakunnanoikeudesta, minun valituksessani taas tuomarista ja kihlakunnanoikeudesta…
Minun asiani on siis mahtavampi! Hyvä tulee! Ottaakin äijä itse asiasta selvän, kun juuri nyt sattuu Heinärannan kautta kulkemaan…
»Minkä vuoksi Tikelli on ajanut Horsluntin ulos oikeussalista?»
Siihen ei osaakaan Tikelli vastata, vaan alkaa rukoilla armoa… armoa niinkuin Mäkitalon Aukusti puulaakilta… Mutta ei anneta armoa!
Valitus ollut sekamelskaa! Sepä tietty. Mitäs semmoinen mies osaisi kirjoittaa! Mutta hänen valituksensa oli selvää ja asiallista.
Horslunti oli tyytyväinen, ja häntä rupesi haukotuttamaan.
Saisi panna pitkäkseen siksi aikaa kunnes Mikko saapuu!
Mutta tuskin oli hän ehtinyt vaatteet yllä heittäytyä sänkyynsä, kun kuuli oven takaa kolinaa ja askeleita. Ja oveen koputettiin, josta Horslunti arvasi, että siellä oli joku parempi ihminen, joka pyrki puheille. Hän nousi ja avasi oven.
Eteisessä seisoi Kuusimäen Auruura ja pyyteli anteeksi, että näin varhain aamulla täytyi tulla häiritsemään…
»Jo minä tässä olen ollut valveilla ja onpa tuota taas nukuttukin», valehteli Horslunti ja käski Auruuran huoneeseen. Hän arvasi heti, missä asioissa Auruura kulki, mutta ei ollut tietävinäänkään. Alkoi vain haastella ilmoista ja taivaan tuulista. Auruura vastasi hajamielisenä ja näytti, että tärkeää asiaa hänellä oli.
»Olisi minulla tärkeä kirjoitustehtävä», aloitti Auruura ja koetti Horsluntin kasvojen ilmeestä päästä selville, arvasiko tämä hänen asiansa. Mutta Horsluntin sileät, parrattomat kasvot olivat ilmeettömät niinkuin ennenkin.
»Olisihan niitä, nyt nykyaikana, kirjoitusmiehiä, kansakoulun käyneitä, vaan ei niihin ole luottamista», jatkoi Auruura.
»Eipä tietenkään niihin ole luottamista, outoja kun ovat», myönsi
Horslunti.
»Minä tarkoitan, etteivät voisi pitää suutansa kiinni, jos jollakin olisi semmoinen kirjoitus, joka pitäisi salassa pysyä… Vaan täällä taitaisi pysyä salassa…?»
Auruura katsoi Horsluntin pieniin, harmaisiin silmiin, jotka kiiluivat viekkaasti kuopistaan.
»Täällä minun takananihan ne ovat monet kylän salaisuudet», kehaisi
Horslunti. »Ja mahtuu niitä tänne vieläkin…»
»No sitä minäkin», ihastui Auruura. »Sitä minäkin, ja sen vuoksi tänne
Horsluntin puoleen käännyin…»
Ja Auruura selitti nyt, että kenraalikuvernöörihän pian matkustaa
Lappiin tästä Heinärannan kautta…
Horslunti ei ollut tietävinään koko uutisesta mitään, sanoi, ettei hän ollut vielä joutanut viimeksi saapuneita lehtiä lukemaan…
Niin siirtyivät asiasta asiaan ja lopulta Auruura ilmoitti, mikä hänellä oli asiana. Pitäisi kirjoittaa valituskirje siitä, että senaatti oli hylännyt hänen, Auruuran, valtioavun pyynnön käsityökoululta, jolle ennen oli annettu. Pitäisi kirjoittaa suoraan kenraalikuvernöörille ja siinä ilmoittaa, että senaatin hylkäävä päätös perustui tämän Heinärannan nimismiehen Plantingin lausuntoon… »että nyt kun itse tulee, niin menisin luonnossa asiasta puhumaan…»
Joo, joo! Kyllä Horslunti pian älysi, mistä oli kysymys. Pianhan semmoinen selvä- ja teräväjärkinen mies asian hoksaa! Auruuran täytyi ihmetellä Horsluntin älykkyyttä.
»Minä ymmärrän helvetin hyvin, mitä Auruura tarkoittaa», sanoi
Horslunti. »Asialla on tietysti kiire?» kysyi hän sitten.
»Kiirepä tietenkin! Pitäisi joutua tämän päivän postiin.»
Horslunti rypisti otsalleen viisaan rypyn ja alkoi hakea paperia.
»Pianhan semmoiset asiat kirjoitetaan», arveli hän.
Ja hän alkoi »panna mustaa valkoiselle», Auruuran istuessa pöydän päässä.
»Taitaapa tulla hyvä, kun käsi liikkuu kuin kuumalla pellillä», ihmetteli Auruura.
»Hyvä tulee», vakuutti Horslunti ja kirjoitti menemään että kynästä mustepisarat lentelivät. Ja kun kynän mustepulloon sysäsi, niin iski niin, että pöytä jytisi.
Ja kun hän oli saanut kirjoitetuksi, mitä Auruura oli sanonut, luki hän ääneen, mitä oli kirjoittanut.
»Kun ei vaan kukaan sattuisi kuulemaan!» varoitteli Auruura.
»Ei ole ketään kuulemassa», vakuutti Horslunti mahtavasti ja kysyi sitten:
»Jokohan tämä nyt riittää?»
Auruura selitti, että pitäisi vielä mainita, että hän oli yksi niistä, joka lähetti surusähkösanoman Bobrikoffin kuoleman johdosta…
»Se passaa… se on hyvä asia», sanoi Horslunti. »Pannaan vaan!»
»Mutta saanko sitten olla varma, ettei tämä tule koskaan kenenkään tietoon?» kysyi Auruura vielä, tuntuvasti ollen kahden vaiheilla.
»No kun kerran maksatte työstäni hyvän palkan, niin mitäpä minä… minun takanani on paljon salaisuuksia…»
Horsluntin ääni oli nyt paljon kylmempi, eikä hän Auruurasta näyttänyt niin luotettavaltakaan kuin alussa. Auruura ymmärsi nyt, että hän oli mennyt semmoiseen säkkiin, josta ei pääse muulla kuin rahalla. Häntä kadutti, olihan häntä varoitettu Horsluntista. Mutta nyt ei enää auttanut mikään, se kettu tiesi hänen salaisuutensa…
»Kyllä minä maksan», sanoi hän, ja toinen alkoi kirjoittaa.
Ja kun kirje oli valmis, lupasi Horslunti sen itse viedä postiin, sillä, sanoi hän, jos Auruura itse viepi, voivat ihmiset saada vihiä…
»Joo, joo», myönsi Auruura. »Sitä en ole ajatellut.» Mutta karvastelevin silmin ja kovin totisena kaivoi hän kukkarostaan Horsluntin kirjoituspalkan, jonka tämä määräsi Auruuran mielestä hävyttömän suureksi.
Ja kiitellen poistui Auruura. Mutta kun hän pääsi pihalle, tuntui hänestä niinkuin hän olisi tehnyt suuren rikoksen, jota ei koskaan anteeksi saisi…
Ja hän läksi Horsluntin luota paljon raskaammin mielin kuin oli sinne tullut.
Auruuran mentyä Horslunti sytytti piippunsa, naureskeli ja katsoi kelloon… Pian kai saapuisi Ollin-Mikko kirjettä noutamaan…
Hän rypisti sitten Auruuran valituksen kokoon, heitti sen uuniin ja sytytti palamaan…
»Siinä menee», naureskeli hän, kun ei enää ollut jälellä kuin mustia siekaleita. »Siinä menee… ja yhtä hyvä lienee… Sinne nyt kaikki valituksia lähettelemään…»
Mutta aika kului, eikä Ollin-Mikkoa kuulunutkaan. Mikä saattoi olla syynä? Mikko, joka aina ennen oli ollut ylen täsmällinen…
Horsluntia alkoi mietityttää. Mietti syytä sinne tänne, mutta kun ei mitään keksinyt, päätti hän vielä vartoa…
Vartoi ja vartoi. Vihdoin hän tuskaantui odottamiseen, nousi, pisti kirjeensä poveen ja läksi, päättäen mennä suoraan Mikon mökille.
Mutta päästessään perille näki hän pirtin oven olevan kiinni, ja kun hän ikkunasta tirkisteli sisälle, ei siellä näkynyt muita kuin kolme kärpästä, jotka mellastivat pienen herneen kokoisen leivänmurun kimpussa keskellä pöytää. Horsluntia alkoi ihmetyttää.
Olisiko joku kieltänyt Mikkoa lähtemästä? Olisiko Mikko kuitenkin tullut sanoneeksi, että hänen oli mentävä Horsluntin asialle?
Ja samalla kun Horslunti veti päänsä Mikon ikkunasta pois, näki hän Aaseffin kävellä viuhtovan keppiään heilutellen ihan lähellä. Niinkuin olisi ollut jossakin pahan teossa, vetäysi Horslunti loitommaksi ikkunan luota eikä ehtinyt lähteä mihinkään päin ennenkun Aaseffi jo oli hänen vieressään.
Kuinka lienee ollut, mutta Horslunti oli huomaavinaan Aaseffin silmissä ja koko naamassa pirullisen ilmeen, joka melkein pelotti hänenkin kylmää vertansa…
Ja sanaakaan toisilleen sanomatta kävelivät miehet toistensa ohi.
Mutta pian Horslunti kuitenkin tointui entiselleen ja lähti polkua pitkin astumaan eri haaralle kuin Aaseffi.
»Mitä helvettiä tämä nyt merkitsee?», höpisi hän. Ja hän muisti Aaseffin pirullisen kasvojen ilmeen, ja hänen tuntoonsa jyskähti pelko ja epäilys, että Aaseffi aavisti, mitä hänellä oli tekeillä. Ja sen tiesi Horslunti hyvin, että Aaseffi kostaisi hänelle kaiken sen, minkä hän oli Aaseffille aikoinaan tehnyt. Häntä alkoi hermostuttaa, ja hän käveli eteenpäin, tietämättä itsekään, mihin oli menossa…
Se oli kavala ja kostonhimoinen mies, Aaseffi, se kyllä kostaisi ja oli monasti koettanutkin kostaa… Sillä Horslunti oli juuri se mies, joka Aaseffin entisyydestä oli selvän ottanut ja siitä pitkin Heinärannan raittia kertonut…
Sillä saattoivat olla aavistukset ja epäilyksensä Horsluntin hommista, ja jos se niistä vihiä saisi, niin hullusti hänen kävisi… sillä muun hyvän lisäksi kerrottiin, että hän osasi venäjää, entinen aliupseeri kun oli…
Horsluntin tuli paha olla, mutta vähitellen hän kuitenkin tointui säikähdyksestään ja alkoi kiroilla omaa arkuuttaan ja tyhmyyttään… Aaseffia hänen ei tarvinnut pelätä. Ei se mitään voisi, suurlakon aikana viralta potkittu poliisi… Oli kyllä koettanut mauruta ja kerjätä eläkettä, vaan ei ollut luvattu. Eivät olleet Aaseffin ansiot riittäneet… Minkäpä tekisi? Ei niin mitään…
Horslunti alkoi olla entisellään ja huomasi kävelleensä maantielle ja olevansa menossa postiin päin… Siinä juolahti hänen mieleensä onnellinen ajatus…
Hän menee itse postiin ja kertoo, että tässä on eräs kirje… ja naureskelee… ja sanoo, että siinä on Kuusimäen Auruuran valitus siitä, kun ei hänen hommaamalleen käsityökoululle myönnetty valtioapua… Mainio keksintö!
Ja nyt hän käveli reippain askelin postiin päin.
Mutta juuri kun hän oli tienhaarasta kääntymässä pihaan, huomasi hän
Ollin-Mikon tulevan vastaansa.
»No, mikset tullutkaan?» kysyi hän, tiukkana muka.
»Sehän kuuluu olevan Nällhuutin hallussa, se heinärantalaisten niitynvalitusasia», vastasi Mikko.
»Kuka sinulle sitä on sanonut?» tokaisi Horslunti.
»Aaseffi kertoi…»
Horslunti hölmistyi vähän, mutta tointui pian ja sanoi:
»Tässä juuri on niittyasia menossa…»
Mikko hölmistyi vuorostaan ja arveli:
»Jokohan ainakin valehteli minulle se Aaseffi? Sanoi se muutakin…
Taisi senkin valehdella…»
»Mitä muuta sanoi?»
»Sanoi Suomen suurimman herran tulevan tänne Heinärannalle…»
»Valetta on sekin», sanoi Horslunti ja käveli menemään postiin.
Kun hän hetken päästä sieltä palasi, oli hän sangen tyytyväinen. Hän oli selittänyt, niinkuin oli äsken juolahtanut mieleen.
Mutta kummallisissa mietteissä käveli Ollin-Mikko. Jokohan olivat sekä Horslunti että Aaseffi hänelle valehdelleet ja aikoneet häntä pilkkanaan pitää? Horsluntin tiesi hän kälmiksi, eikä hänellä ollut sen parempi ajatus Aaseffistakaan, jonka sanottiin vain nuuskivan ja vaanivan sitä, että ihmiset tekisivät jotakin laittomuutta… Heti oli uhannut kirjoittaa kenraalikuvernöörille…
Semmoinen lurjus, vaikka itse elätti henkeään ihmisten armoilla!
Mikko päätti mielessään, ettei hän usko kumpaakaan. Ei lähde kummankaan asialle, vaikka lakillisen kultaa lupaisivat…
Mikko poikkesi maantieltä syrjään ja päätti kävellä kotimökilleen Jannenmäen kautta. Jannenmäkeläiset olivat kaikki sosialisteja ja pauhasivat lakkaamatta siitä, ettei heillä ollut kyllin hyvä olla.
Kun hän saapui vanhan Jannen pirtille, istui vanha Janne portailla
»Työmiestä» lukien.
»Mitä Mikolle kuuluu?» kysyi hän, katsoen Mikkoon silmälasiensa yli.
»Eipä liikoja…»
»Sinä sitä palvelet noita kapitalisteja ja teet niille ilmaiseksi työtä», puhui vanha Janne äreällä äänellä. »Sinun pitäisi liittyä meihin… meissä on se voima, jolla rahamiehet nujerretaan…»
»Palkan minä aina olen työstäni saanut», sanoi Mikko.
»Palkan… palkan», hoki vanha Janne. »Mutta liian vähä… liian vähä… Minä olen nyt pannut eri taksan kenkäin teosta…»
Mikko oli moneen kertaan jo ennen kuullut jannenmäkeläisten valitukset, ja sen vuoksi hän ei nytkään antanut isoa arvoa vanhan Jannen napinalle.
»Vaan oletko kuullut uutista, että isoja herroja pian saapuu tänne
Heinärannalle?» kysyi Mikko, keskeyttäen Jannen.
Janne oli kyllä lehdestään nähnyt, että kenraalikuvernööri matkustaa Lappiin, mutta sitä, että kulkee tästä Heinärannan kautta, ei ollut kuullut.
»Jopa sopii hyvin», arveli Janne. »Nyt pitää minunkin ottaa se ulosotto-asia kysymykseen, kun ryöstettiin lehmä…»
Mikko oli kyllä kuullut vanhan Jannen luona tehdystä ryöstöstä, mutta
Janne selitti nyt asian Mikolle omalla laillaan.
Ja toista tuntia Janne selitti. Sitten lopetti ja Mikko palasi mökilleen, arvellen, ettei ollut vanha Jannekaan enää totuuden mies.