IV
Kuusimäen Auruuran valitusasia ei ollutkaan pysynyt salassa.
Rapean viikon päästä oli se tietona ympäri pitäjää.
Kuka oli semmoista huhua levitellyt?
Auruuraa pidettiin lujalla. Auruura itki ja vannoi, että hän oli viaton. Mutta joku tiesi siihen sanoa, että Pikku-Herralan Vante oli ollut hänelle apuna… että olivat yhdessä koettaneet saada rovastia kirjoittamaan, mutta rovasti oli kieltäytynyt… ja häväissyt sekä Auruuran että Pikku-Herralan Vanten…
Niin sanottiin.
Auruuralla oli kova hätä, sillä hänen kimppuunsa käytiin, ja lisäksi oli hänestä sepitetty laulu…
Eräänä iltana hyökkäsi Auruura Horsluntin luo, uskoen, että tämä ei ollutkaan malttanut pitää suutansa kiinni. Mutta Horslunti oli sangen kylmä ja sanoi lyhyesti, että hänen takanaan oli suurempia salaisuuksia kuin Kuusimäen Auruuran valituskirje…
Mutta miten on asia sitten levinnyt, että koko pitäjä ja naapuripitäjäkin sen tietää! ihmetteli hän.
Horslunti hymähti viisaasti.
»Olen kuullut, että jotkut juorukellot ovat kuulleet sinun ja
Pikku-Herralan Vanten keskustelevan siitä asiasta telefoonissa…»
Auruura kalpeni. Nyt hänkin ymmärsi, mistä asia oli levinnyt.
»Syy on Pikku-Herralan Vanten», sanoi hän melkein itku kurkussa. »Minä en olisi hoksannut enkä tiennyt koko asiata, mutta Vantte minulle soitti ja kehoitti valittamaan…»
Hän seisoi Horsluntin edessä kysyvän näköisenä ja ikäänkuin apua anoen.
»Tjaah», arveli Horslunti. »Minä olen tehnyt mitä on käsketty, — minuun ei kuulu koko asia…»
Hetken päästä sanoi Auruura:
»Panevatkohan siitä sanomalehteen?»
»Sitä en tiedä», vastasi Horslunti, mutta siinä samalla hän muisti, että hänenkin valituskirjelmänsä voisi tulla sanomalehteen… Kun ei hän sitä ollut tullut ajatelleeksi!
»Saattaisiko peräytyä vielä?… Tarkoitan, että jos olisi kirjoittaa, ettei ottaa huomioon», arveli Auruura. »Kyllä minä vaivat maksaisin…»
Horslunti oli miettivinään ja sanoi sitten:
»Voipi koettaa… Mutta en minä usko, että enää ehtii…»
»Minä poloinen… Minä poloinen, joka uskoin ja luotin tuohon
Pikku-Herralan Vantteen, jota niin kykenevänä ja viisaana pidetään…»
»Suuri lurjus koko mies», sanoi Horslunti.
Mutta siinä kun Auruura pyyteli ja pyyteli, lupasi Horslunti koettaa, kirjoittaa, ettei valituskirjelmää oteta huomioon.
Vähän keveämmin sydämin lähti Auruura Horsluntin puheilta. Hän käveli pää rinnalla ja katseli aivan maantien someroa. Hän ei uskaltanut katsoa vastaan tulevia silmiin ja hänestä tuntui niinkuin maan ruohotkin puisivat nyrkkiä… Päiväkin, joka paistoi, tuntui kuin paistaisi pilkallaan…
»Hyvää päivää, Auruura!»
Hän kuuli äänen aivan vieressään, edessään, ja kun hän nosti päänsä, kohtasivat häntä ensiksi Salmo Päkkilän suuret, ruskeat vanhan miehet silmät, joiden katse tuntui tunkeutuvan selkärankaan asti.
»Mihinkä Päkkilä on menossa?» kykeni Auruura kysymään, mutta toista kertaa hän ei enää uskaltanut nostaa katsettaan Päkkilään päin. Katseli vain tiehen ja tienviereen…
»Puhuakseni suoraan läksin sinua puhuttelemaan… En todeksi ole sitä huhua uskonut…»
»Valetta se onkin», sanoi Auruura nyt vähän rohkeampana. »Valetta ja pahojen ihmisten keksimää…»
Päkkilä oli hetken ääneti ja virkkoi sitten melkein surullisella äänellä:
»Sieltäpäin tuleva apu on kuin aamukaste, jonka päivän kirkkaus haihduttaa… En minä huhua olisi tahtonut todeksi uskoakaan…»
»Valetta se on… valetta se on», vakuutti Auruura, ja sanoen hänellä olevan kiireen, läksi hän hätäisen hyvästin sanottuaan kävelemään kotiaan päin.
Päkkilä katsoi hänen jälkeensä ja mietti:
— Enpä minä olisi sentään Auruurasta sitä uskonut… Pikku-Herralan
Vantte on siis myöskin…
Mutta nopein askelin käveli Auruura kotiaan päin, riensi niinkuin pahantekijä pakoon.
Kun hän pääsi Kerkkolan kohdalle, näki hän, että perunamaalla oli poikia, jotka hänet nähtyään alkoivat laulaa:
Vantesta ja Auruurasta se on tehty laulu,
josta on tullut Heinärannalle isonlainen nauru…
Pitemmältä Auruura ei laulua kuullut, hän riensi kuin takaa-ajettuna, hame hulmuten niinkuin kovaan vastatuuleen puskisi…