V
Ei ollut enää kuin pari päivää siihen, jolloin kenraalikuvernöörin piti tuleman…
Kylällä näyttivät kaikki toimivan askareissaan. Tukkilautat kulkivat joella yötä päivää niinkuin ennenkin. Aurinko nousi ja laski niinkuin ennenkin. Maan ruoho kasvoi, ja peltojen oras nousi nousemistaan. Lehmäin kellot kalkattivat laitumilla niinkuin ennenkin, lohipadolla hurrasivat miehet täyden apajan saatuaan. Pääskyset visertelivät, pihlajat kukkivat niinkuin ennenkin. Kylän raittia kulkivat ihmiset niinkuin ennenkin, kirkonkellot soivat, ja kaiku kierteli vaaroja pitkin niinkuin ennenkin…
Koko maailma näytti olevan aivan entisellään.
Mutta kuitenkin tuntui Ollin-Mikosta, ettei ollut kaikki niinkuin ennen. Aikaansa kuluttaakseen läksi hän Jannenmäkeen, jossa oli kuullut näinä päivinä olleen kovaa touhua ja hommaa. Salassa olivat jannenmäkeläiset muka hommanneet, mutta vihiä oli saatu sittenkin mitä hommaavat. Mikkokin oli siitä kuullut ja arveli, että onpa siellä soma käydä kuulemassa, mitä oikein aikovat.
Mikko puolestaan oli nyt päässyt tasapainoon eikä häntä liikuttanut vähääkään enää se, tuliko vai oliko tulematta suuria herroja. Hänellä ei ollut mitään valittamista eikä naukumista. Hän oli maksanut veronsa aina määrättynä päivänä, sekä kruunun- että kunnanverot; hänen luokseen ei ollut ryöstömies koskaan yrittänytkään eikä hänelle ollut pahaa tehnyt eikä hänen rauhaansa häirinnyt kukaan. Ei ollut hänellä valittamista niinkuin monella muulla tuntui olevan…
Laki on ankara niin yhdelle kuin toiselle. Ei täällä saanut toinen toisensa rauhaa, omaisuutta tai muuta rikkoa eikä anastaa… Ja joka luulee ja uskoo, että hänelle on väärin tehty, niin niitä varten ovat käräjät kahdesti vuodessa, syksyllä ja kevättalvella! Mitä varten oli lautamies ja haastemies, poliisi!
Kyllä käräjillä oikea asia oikeni, vaan väärän asian parissa siellä tulee hätä… ja hätäpä tuli viimein Horsluntillekin, vaikka on olevinaan lakioppinut ja ilmoisen ikänsä kälmeyttä oppinut… ja joutavuutta harjoittanut…
Mikkokin oli näinä päivinä mietiskellyt yhtä ja toista, vaan sitten kun kävi Salmo Päkkilän puheilla — ja Päkkilän puheisiin luotti — oli hän päässyt entiselleen.
»Meillä on laki… siihen me turvaamme», oli sanonut. »Ei tarvitse meidän, joilla on hyvä omatunto, hakea armoa keneltäkään eikä ketään rukoilla. Laki on suora ja ankara kaikille…»
Samanlainen käsitys oli Mikollakin aina ollut. Lakiin oli turvautunut, sen voimaan luotti vieläkin.
Mitähän lie vanha Janne sitten miettinyt, kun ei suoraan haastanut kruununvoutia ja nimismiestä, joiden sanoo vääryyttä tehneen?
Ei ollut Päkkiläkään tahtonut Jannen asiassa puhua sinne eikä tänne.
Semmoisia asioita Mikko mietiskeli Jannenmäkeen kävellessään. Mutta jouduttuaan pois metsän peitosta, josta polku Mikon mökiltä Jannenmäkeen vei, unhotti hän hetkeksi kenraalikuvernöörin tulon ja sen yhteydessä olevat seikat, ja alkoi tarkastella jannenmäkeläisten peltoja ja perunamaita. Viheliäisiä olivat. Oras oli jo monessa paikassa kärsinyt kuivuudesta, koska oli kellastunut. Laihoja ja lamassa ne tietenkin olivat nuo peltotilkut, mutta päällisinpuolin ne oli Mikon mielestä tehtykin. Kiviä oli joka sylen päässä, ja pientareilla kasvoi pajupensaita. Sitten ne syyttivät Jumalaa ja ihmisiä, kun eivät, viheliäiset, perunamaata viitsi kitkeä. Ei vanhurskas Jumala tuommoisille pellon hoitajille mitään kasvata, olipa kesä kuiva tai tuore!
Vanhan Jannen perunamaa varsinkin oli rikkojen ja roskien peitossa niin, ettei monta naattia näkynyt…
Mutta Jumalan syyksi se pani vanha Jannekin joka syksy sen, ettei hänen maassaan perunat kasvaneet, vaikka Päkkilässä nostettiin maasta pottuja suuria kuin aikamiehen nyrkki… Mikko heräsi mietteistään vasta vanhan Jannen navetan takana, sillä sinne asti kuului poru pirtistä…
Siellä tuntui olevan paljon ihmisiä, sillä monenlaista ääntä kuului.
Mikko ymmärsi, että siellä väiteltiin jostakin asiasta.
Kun hän astui sisälle, vaikenivat äänet.
Vanha Janne istui pöydän päässä ja muita mökkiläisiä penkillä ja tuoleilla. Pöydällä näkyi olevan mustepullo ja paperia.
Mikosta näytti, ettei hän ollut oikein tervetullut, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään, sanoi hyvää iltaa, istui pyytämättä ja alkoi panna piippuunsa.
Vanha Janne näytti samassa muistavan jotakin hyvää, sillä hänen katseensa kirkastui, ja hän sanoi:
»Taisitpa tulla, Mikko, nyt sopivaan aikaan… Tässä nyt hyviä neuvoja tarvittaisiin…»
Ja vanha Janne selitti laajasti, että tässä oli aikomus kirjoittaa valituskirjelmä siitä hänen ryöstöasiastaan… ja antaa se suoraan lämpimästä kädestä kenraalikuvernöörille… Sitten nähtäisiin, saavatko kruununvouti ja nimismies yksissä tuumin ryöstää köyhältä lehmän… Asia oli selvä, mutta kirjoitusmiestä puuttui… Nuori Janne oli kyllä jo aloittanut kirjelmän, mutta siitä ei näkynyt tulevan selvää eikä valmista, sillä kaksi päivää oli jo kirjoittanet… Nyt oli kysymys, mistä saataisiin kirjoitusmies, johon epäilemättä voisi luottaa… »Tietäisitkö, Mikko, neuvoa?»
Mikko kuunteli tarkkaan, mitä vanha Janne puhui, ja näytti osaaottavalta.
»Horsluntihan se olisi», alkoi Janne puhua, kun Mikko näytti miettivän, »mutta häneen ei ole luottamista…»
»Eipä taida häneen olla luottamista», myönsi Mikko.
»Mutta minulle juolahti äsken mieleen», alkoi Janne puhua, »se teidän silloinen valituskirje, jonka siitä meijeripaikasta kirjoititte konsulentille ja jonka konsulentti kuuluu ottaneen huomioon…»
»Huomioon otti», sanoi Mikko väliin.
»On puhuttu, että se kirje oli mainiosti kirjoitettu ja kokoonpantu… eikä ole saatu selvää, kuka sen teidän puolestanne kirjoitti», jatkoi Janne. »Et taitaisi neuvoa, Mikko, kuka kirjoitti?»
Janne katsoi kysyvästi Mikkoon. Mikko imi piippuaan ja arveli:
»Vaan ymmärtäneekö se suomenkielistä valitusta niinkuin konsulentti ymmärsi?»
»No, sillä on monenlaiset tulkit matkassaan, kun kolmella automopiilillä tulee», sanoi Janne.
»No, se tuo lienee, kun tulkin matkassaan kuljettaa», arveli taas Mikko.
»Ei se kuulu olleen Horsluntin kirjoitusta», jatkoi Janne. »On arveltu, että olisiko Varpumäen Manta kirjoittanut, vaan ei oltu siitäkään varmoja…»
Mikko sanoi nyt, ottaen piipun pois suustaan:
»Manta se kyllä on semmoinen kirjoittaja, että pakenee asia, olkoon minkälainen hyvänsä…»
Nyt mietti Janne vuorostaan hetkisen ja kysyi sitten:
»Mahtaisiko Manta ruveta minulle kirjoitusmieheksi?»
»Uskon minä, että alkaa… ja pystyy myöskin… Keisarillekin kuuluu kirjoittaneen siinä Uudentalon Mikon asiassa, jossa Mikko senaattiin valitti…»
Janne pyysi nyt, että Mikko lähtisi Mantan puheille.
»Paras on, että itse käytte… ei siinä syrjäisten sovi sekaantua… ja paremmin Manta alkaakin hommaan, kun itse luonnossa käytte pyytämässä…»
Jannenkin mielestä oli Mikon puhe paikallaan, ja samaa mieltä olivat muutkin sisällä olijat.
»Kun en ennemmin hoksannut sen Mantan puoleen kääntyä», päivitteli vanha Janne ja alkoi toimittaa takkia päälleen, heti lähteäkseen Mantan puheille.
»Jopa minä siitä mainitsin», sanoi nuori Janne, vähän häpeissään siitä, ettei hän ollut pystynyt kirjoittamaan.
Vanha Janne alkoi nyt tuumata Mikolle, että Mikko, joka oli tuttava Mantan kanssa, lähtisi apumieheksi hänelle, että Manta helpommalla saataisiin kirjoittamaan. Mutta Mikko muisti samassa, mitä Päkkilä oli sanonut… Oli sanonut, että ei missään nimessä sekaantua jannenmäkeläisten asioihin…
»Ei siihen, semmoiseen asiaan, sovi syrjäisten sekaantua», vastasi
Mikko sen vuoksi Jannelle, mutta lisäsi sitten rohkaisevasti:
»Epäilemättä suostuu Manta… ei muuta kun puhuttelette hyvin, niin alkaa kyllä… Eikä kauan menekään… Konsulentillekin kirjoitti kolmessa tunnissa…»
»Olisi sentään puolta varmempaa, jos lähtisit kumppaniksi, Mikko», epäili yhä Janne.
»Ei minusta ole siihen asiaan kumppaniksi», arveli Mikko.
Ja kun vanha Janne oli pessyt kasvonsa ja ottanut paremman takin ylleen, läksivät he yhdessä Mikon kanssa takaliston polkua kävelemään, Mikko mennäkseen takaisin mökilleen, Janne Varpumäkeen Mantan puheille. Janne kulki edellä nopein askelin, sillä hän oli laiha ja pitkäsäärinen mies, Mikko talsi perässä, piippu suussa sauhuten.
»Ja jos nyt oikein onnistuu, niin luulen minä, että kruununvoudin ja nimismiehen asiat alkavat olla lujalla», puheli vanha Janne, perässään kynivälle Mikolle. »Ne saavat västinkiä kumpikin ja joutuvat viralta pois…»
»Mitä vääryyttä ne sinulle tekivät?» kysyi Mikko.
»No, veivät lehmän ja myivät kruununveroista muka…»
»Oliko rästinä?» kysyi Mikko. »Vai perivätkö toiseen kertaan?»
»Lie ollut rästinä tai ei… vaan eivät ne saa omin lupinsa poliisilla noudattaa lehmää navetasta ja myydä sutkauttaa melkein puoleen hintaan.»
»Antoivatko sinulle mitään lehmän hinnasta?» kysyi Mikko taas.
»Kuuluu se poliisi käyneen tarjoamassa, vaan ei ole huolittu… Kuulin, että tulee nyt semmoinen herra pitäjääseen, että jo pitää kruununvoudin ja vallesmannin olla eri lailla hypäkällä hänen edessään… Västinkiin joutuvat ja viralta pois…»
Mikko kulki perässä pitkän matkaa mitään sanomatta. Janne odotti, että Mikko kaikin puolin hyväksyi hänen hommansa, mutta kun Mikko ei sanonut sitä eikä tätä, kysyi hän, kääntymättä kuitenkaan Mikkoon päin:
»Kuinka luulet käyvän? Joutuvatko västinkiin?»
»En semmoisia asioita ymmärrä, mutta olisiko kysyä Horsluntilta…»
Vanha Janne ei tiennyt oikein, mitä Mikko tarkoitti, mutta hän oli nyt ymmärtävinään, ettei Mikko pitänyt hänen puoltaan.
He joutuivatkin samalla Mikon mökille, josta vielä oli melkoinen matka
Varpumäkeen.
»Lienee se Manta kotosalla?» kysyi Janne, kun Mikko kääntyi mökilleen.
»Kotonaan oli tässä aamupäivällä», tiesi Mikko.
Janne läksi kävellä viuhtomaan Varpumäkeen päin, mutta Mikko meni mökkiinsä.
Ikkunastaan näki Mikko, kun Janne mennä vihmoi. Hän näki siitä peräikkunastaan Varpumäkeen asti. Eikä Mikko malttanut piippuunsakaan panna, vaan seisoi ikkunan luona ja katseli ja itselleen puheli:
»Sinnepä mene ja parastasi koeta, vaan niin minä luulen, että hukkaan menet sen kirjoitusmiehen luo… On se Mantakin sen verran ylpeä… eikä sillä taida olla erinomaisempaa rakkautta jannenmäkeläisiä kohtaan.»
Mikko näki Jannen saapuvan Varpumäen pihalle, nousevan portaille ja menevän sisälle…
»Vai minut olisit viekastellut Mantaa puhuttelemaan… Et ole sinä, vanha Janne, minun narraajani… Ei saanut Horsluntikaan minua narratuksi, ja hukkaan meni Aaseffinkin yritys…»
Mikko naurahti tyytyväisenä, ja sillä aikaa kun vanha Janne viipyi Varpumäessä, ehti hän panna piippuunsa ja istahtaa siihen ikkunan pieleen.
Kauan viipyi Janne sisällä. Kotona siellä kai oli Manta, koska niin kauan viipyi… pyyteli ja rukoili varmaan…
»Olisi nyt Manta varovainen eikä lupaisi!» toivoi Mikko ja katseli melkein silmää räväyttämättä Varpumäen portaille, milloin Janne ilmestyisi takaisin ja oliko Manta matkassa.
Kauan viipyi. Mikko ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja alkoi täyttää uudestaan…
Ei vieläkään näkynyt!
Mutta kun Mikko sai toisen piipullisen sytytetyksi ja veti ensimmäisiä savuja, ilmestyi Janne portaille ja jäi siihen hetkeksi seisomaan ikäänkuin miettien, mihin päin lähtisi…
»Eipä tainnutkaan onnistua», puheli Mikko toisella suupielellään, piipun varren ollessa toisessa. »Hukkaan taisit käydä! Ei Manta, vaikka onkin vaimoihminen, ole niin narrattavissa… Sinun ryöstöasiasi! Kun eivät kuulu koko Jannenmäestä yksikään verojaan maksavan!»
Samassa vanha Janne laskeusi Varpumäen portailta pihalle ja läksi pitkin askelin kävelemään sitä polkua pitkin, joka Varpumäestä lähti kylälle päin…
Ei siis palannutkaan Mikon mökin kautta, josta lyhin tie olisi takaisinkin ollut. Mihin se nyt?
Mikko seurasi jännittyneenä vanhan Jannen menoa, seurasi niin kauan, että näki Jannen ehtivän tielle ja kääntyvän Horsluntiin päin…
»Ähää, sinnepä tuli asia lopultakin!» naureskeli Mikko ja lähti
Varpumäkeen kuulemaan, mitä Manta Jannelle oli vastannut.