I
Hän oli puolilta päivin pannut rengin ja piian kotia ja jäänyt Inkerin kanssa kahden loppuja heiniä latoihin kantamaan.
Päivä oli aamusta ollut lämmin, mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi pohjoiseen ja ilma alkoi nopeasti kylmetä, niinkuin usein Perä-Pohjolassa tapahtuu elo- ja syyskuun vaiheilla. Ja heti kun hän tunsi tuulen henkivän kahden suuren vaaran välisen laakson pohjasta suoraan pohjoisesta ja näki taivaalta poutaisten pilvien katoavan, hän ymmärsi, mitä se merkitsi…
Halla!
Silloin hän toimitti Antin ja Selman kotia, evästäen heidät neuvoillaan. Hän koettaa tulla toimeen Inkerin kanssa ja toivoo ehtivänsä saada kaikki Hukkajänkän heinät latoihin…
Hänen pelkonsa näyttikin toteutuvan. Kuta matalammalle taivaanrannalle aurinko vaipui, sitä kylmemmältä ilma tuntui, tuuli tyyntyi ja viimeinenkin vaalea pilvi katosi. Täällä takalistolla, missä kylmyys huokui kaltioista ja vaarain välisistä soista, oli hallan tietenkin rennompi liikkua, ja rohkeasti se rynnistikin kätköstään, kun ilma kylmeni.
Jo oli päivä laskenut, kun hän ja Inkeri viimeisiä heiniä sulloivat latoon. Tytön posket punoittivat, ja hiki juoksi otsalta.
»Ehdimmepä saada kaikki latoihin, vaikka epäilitte», puhui tyttö ladosta, jossa sulloi heiniä sitä mukaa kuin Lauri hangolla niitä työnsi sisälle.
»Mehän ehdimme tehdä neljästä hengestä», sanoi isäntä kiittäen tyttöä.
»Näinhän hauskasti meillä työ käy…» Inkerin silmät loistivat.
Tyttöparka oli aina iloinnut, kun oli voinut olla isännälleen mieliksi.
Nyt hänen tuntui oikein hyvältä olla, kun isäntä oli tyytyväinen ja
hyvällä mielellä.
Lauri keräsi vielä viimeiset perät latoon ja sovitti sitten ikkunalaudat paikoilleen.
Heinänteko oli nyt lopussa, tämä oli viimeinen täytetty lato.
Lauri hengitti keveämmin. Raskasta ja vaivaloista oli heinänteko tänä kesänä ollut. Ilmat olivat olleet sateisia, jänkät vetisiä, ja metsäjoen varret, joilta talon parhaat lypsyheinät tehtiin, olivat osaksi veden alla. Hän ei muistanut yhtään niin raskasta heinäntekoaikaa. Isävainajan aikana lienee sattunut, mutta siitä pitäin kun hän oli heinää pystynyt tekemään, ei näin sateista kesää ollut koettu. Tämä viikko, joka nyt oli lopussa, oli kuitenkin ollut poutaa, niin että kaikki Hukkajänkän heinät oli saatu hyvinä korjatuiksi. Lämmintäkin oli ollut päivin, eikä öisin ollut taivasta pilvettömäksi saanut. Lauri arvasi, että ohra, joka vielä maanantaina oli ollut keskikypsyinen, nyt oli jo siksi joutunutta, että parhaista paikoista voisi siemenen saada…
Puolilta päivin oli hän kuitenkin alkanut aavistaa, että oli tulossa kolkko yö. Nyt, kun ilta oli käsissä, oli se jo varmaa, ellei ihmettä tapahtunut…
Hän istahti mättäälle latonsa nurkan viereen, Inkerin kerätessä konttiin eväänjäännöksiä ja tyhjiä leilejä. Sytytettyään piippunsa, jota ei ollut ehtinyt täyttämään kuin puolenpäivän aikana, vaipui hän omiin mietteisiinsä. Eivät olleet hauskoja hänen mietteensä, ja se tunne, joka sydäntä painoi, oli raskas kuin rauta.
Kuinka toisenlaiseksi hän olikaan nuorena miehenä kuvitellut elämänsä! Varsinkin sinä onnellisena talvena, jona Ailiin tutustui! Siellä kansanopiston tilavissa suojissa, missä sai tietoja ja oppia niin paljon! Se oli ollut onnellisin ja hauskin talvi hänen elämässään.
Kuinka kaikki toiveet, haaveet ja unelmat olivat kadonneet! Ei oikeastaan yhtään onnen päivää sitten kun tänne kotia saapuivat, suuren yksinäisen järven rannalle. »Siellä erämaassa… siellä on meillä hauskaa! Elämme toinen toisellemme…»
Niin sanoi silloin, kietoi kätensä kaulaan, koetteli käsivartten lihaksia ja luottavasti hymysi:
»Kuinka sinun käsivartesi ovat vahvat… vaikka karhun kaataisit…
Siellä taitaa olla juhlallisen hiljaista kotijärvemme rannalla…»
Niin puhui, kun kirkonkylään saapuivat, ja hän selitti minkälaisia maita ja vesiä nyt alkaa, ennenkuin päästään kotijärven rannalle.
»Ei sinne kuulu humu maailmalta eikä huuto naapurista… Lintujen laulua, järven laineitten loisketta ja käkien kukuntaa… Niinkö?»
Lauri muisti nyt selvään kaikki. Muisti senkin, ettei tahtonut Ailin mieltä pahoittaa. Ei sanonut: Talvi on pitkä, eikä tietä tule eikä vie mihinkään päin… Pakkanen paukkuu laajoissa metsissä, ja viima kiidättää lunta pitkin järven pintaa…
Eikä Aili talvea näyttänyt muistavankaan. Kesästä puhui, niinkuin aina olisi kesä, aina valoa tulvillaan pimeimmätkin korvet.
»Ei laske päivä, ei lakkaa linnun laulu… Ihmeellinen, ihana Pohjola! Erämaa! Kiveliö! Ja sinä, ystäväni! Muistatko mitä talvella kerroit suuresta, saivovetisestä järvestä…»
Hän innostui itsekin Ailin puheista. Ei hänkään muistanut talvea eikä pitkiä, pimeitä puhteita. Parhaat paikat hänkin muisti ja niistä kertoi, iloisimmat muistonsa nuorelle vaimolleen vain haastoi. Mutta hän itsehän rakasti kiveliötään, hänelle se oli rakkain paikka, johon mieli ikävöi…
Hänen piippunsa oli sammunut, mutta yhä hän istui mättäällä, katse harhaillen pitkin aukeata jänkkää, jonka rannassa lato oli. Inkeri oli täyttänyt kontit, pannut kenkiinsä kuivat heinät ja seisoi lähtövalmiina ladon edustalla. Mutta isäntä ei nyt enää näyttänytkään pitävän kiirettä, ei näyttänyt huomaavankaan, että Inkeri oli kaikki lähtökuntoon laittanut.
Tyttö ei tahtonut häntä häiritä. Monta kertaa tänä kesänä hän oli nähnyt isännän vaipuvan syviin mietteisiin, ja kun hän niistä heräsi, oli vähäpuheinen pitkät ajat.
Inkeri muisti Laurin varhaisimmasta lapsuudestaan. Ennen hän oli aina ollut iloinen, aina virkku ja valpas. Nyt oli aina silmissä kummallinen, raskas ilme ja kasvot niin ylen vakavat. Näinä vuosina hän oli muuttunut.
Inkeri oli kuullut syynkin. Vanha täti oli siitä puhunut Ailille ja
Selmalle nyt tänä kesänä eräänä lauantai-iltana, kun oli saunasta tultu
ja oltiin levolle menossa. Luulivat kai, että hän, Inkeri, nukkui.
Mutta hän makasikin vielä valveilla. Vanha täti silloin sanoi:
»Kuoliaaksi se tuo Lauri itsensä murehtii…»
Toiset eivät sanoneet siihen mitään, ja täti jatkoi:
»On sentään sydämetön vaimo, kun ei helly, vaikka pitäisi tuo hänenkin nähdä, että toinen murehtii, laihtuu ja raataa itsensä kuoliaaksi…»
Siihenkään eivät mitään virkkaneet Selma ja Antti.
»Jonkunlainen loppu kai siitä elämästä tulee, niin on kummallinen kiilto sen ihmisen silmissä», sanoi taas täti.
»Eipä siitä emännäksi näytä olevan», oli siihen Selma sanonut.
Vaimonsa vuoksi oli Lauri muuttunut, sen Inkeri ymmärsi. Hänen oli monta kertaa tullut sanomaton sääli Lauria, joka oli aina ollut niin hyvä hänelle. Ei koko maan päällä ollut toista semmoista miestä kuin Lauri. Mitä ja minkävuoksi emäntä usein itki? Miksi pysyi aina kuin syrjässä ja niin kovin harvoin kävi kesänavetallakin… Eikö rakastanutkaan Lauria? Kuinka se voisi olla mahdollista?
Hän loi aran silmäyksen Lauriin päin, joka yhä istui ajatuksissaan. Tuli niin kumma tunne hänen sydämeensä ja halu mennä siihen Laurin viereen istumaan ja sanomaan, että… Mutta sitä ajatustaan hän säikähti ja lensi tulipunaiseksi.
Laurikin nousi samassa, katsahti kerran Inkerin silmiin ja virkkoi sitten väsyneesti:
»Taidamme lähteä kotia päin.»
Hän otti itse raskaamman kontin selkäänsä ja haravat olalle. Inkerin kontti oli pienempi ja keveä.
Hukkajänkkä, jossa he olivat olleet heinänteossa, oli kolmen neljänneksen päässä talosta. Välillä oli korkeita, alastomia kukkuloita, joiden yli polku talosta Hukkajänkälle vei, oli jänkkiä ja korpia, ja lopuksi, ennenkuin kotijärven rannalle saavuttiin, oli korkea vaara, jonka laelta näkyi talo suuren järven pohjoispäässä.
Päivä oli jo piilossa, ja laajan jänkän rämeisiltä rannoilta alkoi nousta harmajaa usvaa, metsänrannat peittäen. Taivaan kansi, mikäli sitä tänne suurien vaarojen väliin sopi näkymään, oli kirkas, eikä pilveä missään näkynyt. Niitty oli paikoin pehmeää, ja hypäten mättäältä mättäälle kulkivat Lauri ja Inkeri maanrantaa kohden, josta polku alkoi maita hakien viedä kotijärvelle päin. Lauri kulki edellä, Inkeri perässä.
Lauri oli pitkä ja solakka mies, eikä varsi ollut vielä raskaassa työssä menettänyt miehuuden parasta jäntevyyttä. Kasvot olivat hyväntahtoiset ja hiukset vaaleat. Silmissä oli aina lempeä ilme, ikäänkuin suopea hymy, niinkuin oli ollut hänen äiti-vainajallaan, hyvällä ja toimeliaalla erämaan talon emännällä.
Metsäpolkuja asteli Lauri tavallisesti nopeaan, usein pehmeillä jänkillä kulkuaan kiihdyttäen. Harvat kiveliönkään miehistä pystyivät häntä seuraamaan, kun rantamailta raskaat kontit selässä palasivat. Tännekin Hukkajänkälle tullessa oli hän kävellä vihmonut edellä ja ehtinyt niittää pitkän aikaa, ennenkuin toiset saapuivat. Ja Inkeri tiesi, että Laurilla kuitenkin oli kaikkein raskaimmat kantamukset.
Mutta nyt hän käveli verkkaan. Inkerin oli helppo häntä seurata. Kun saapuivat maanrantaan, usvan sekaan, tuntui siinä ilma kylmemmältä eikä enää kuulunut eikä näkynyt yhtään sääskeä. Mielellään astui nyt jalka kiviselle polulle, kun viikon pehmeätä jänkkää oli polkenut. Tuntui hyvältä koko ruumiissa, eikä Inkeri malttanut olla huudahtamatta, kun kovaa polkua pitkin läksivät astumaan:
»Jopa tuntuu hyvältä kävellä kovaa maata!»
Inkeri oli kuluneena keväänä käynyt ripillä. Lauri ja emäntä olivat käyneet häntä sääriiton aikana kirkolta noutamassa. Kirkonkylässä ajettiin jo kärryillä, mutta täällä oli vielä täysi talvi, kun he palasivat. Koko tulomatka oli ollut ikävää. Emäntä oli ollut vähäpuheinen ja Lauri istunut vakavana. Ei hänkään uskaltanut puhella, ja äänettöminä oli istuttu reessä… Inkeri tuli nyt ajatelleeksi rippikouluaikaansa ja kirkonkylää ja sitä, että hän nyt oli aikaihmisten kirjoissa. Hänen oli tänä kesänä ollut usein ikävä, kun ei ollut puhekumppania ja olisi väliin tehnyt mieli muistella tapauksia rippikouluajalta ja kirkonkylältä.
Kun hän kontin laidan yli näki Laurin pään ja vaaleaa niskatukkaa, tuli hänen mieleensä, että Laurillakin täytyi olla ikäviä hetkiä. Eiköhän hänkin kaivannut kirkonkylälle ja ehkä sinne kansanopistoon, jolta matkalta emännänkin toi…
Polku oli alkanut nousta kivikkorovalle, jonka kuvetta kiipesi korkean, puuttoman harjun laelle. Kun he saapuivat korkeimmalle huipulle, näkyivät taivaanrannat kirkkaina joka haaralle ja heidän takaansa Hukkajänkkä, nyt kokonaan harmajan usvan peitossa, niin ettei latoja erottanut. Siihen Lauri seisahtui ja kysyi:
»Väsyttääkö sinua, Inkeri?»
»Ei vähääkään.»
Hän katsahti Lauria silmiin. Lauri oli nyt niin omituisen surullinen ja vähäpuheinen.
»Kyllä nyt taitaa leivän pilata», virkkoi Lauri sitten taivaalle katsellen.
»Ovatkohan ehtineet leikata?» sanoi Inkeri, hänkin pilvettömälle taivaalle katsellen. Hänelläkin oli muistossaan hallayö, jona Paloniemessäkin pakkanen turmeli kaikki ohrapellot, — siemenet vain oli saatu pelastetuksi. »Ehkäpä ovat ehtineet», sanoi Lauri. »Ja ehkäpä järvi taas tulee avuksi, lämmintään laskien vainiolle.»
He jatkoivat matkaansa. Polku vei nyt harjua alas pimeää kuusikkokorpea kohden, jonka toisesta laidasta alkoi kapea, mutta kaltioinen ja pohjattomia silmäkkeitä täynnä oleva Kärmejänkkä.
Vaikka ilma tuntui kylmenevän sitä mukaa kuin polku vei harjulta alas Kärmejänkkää kohden, unohti Lauri hallan, joka uhkasi. Hänen mielensä oli levoton, ja hän johtui ajattelemaan monenlaisia asioita.
Hän oli kuvitellut elämänsä onnelliseksi ja terveeksi sen naisen rinnalla, jota rakasti. Yhdessä he olivat kihlauksensa aikana tulevaisuudensuunnitelmia tehneet, molemmat innostuneina ja toivovina. Lauri oli hänelle, Ailille, selittänyt syntymäkotinsa peltoineen. Oli kertonut, että isä, sitkeä ja ahkera työmies, oli talon lyömättömään kiveliöön raivannut. Ei ollut muuta asukasta koko suuren erämaanjärven rannalla kuin kaksi nuorta, jotka taloa niemen juurelle rupesivat rakentamaan. Elettävä talo oli tehty, mutta siinä ikä kuluikin, voimat vähiin ehtyivät ja vanhuus tuli…
Aili kuunteli hänen puheitaan, ja Lauri uskoi, että Aili ymmärsi, ymmärsi erämaan asukkaan raskasta elämää…
Kun ei silloin tullut sanotuksi, että semmoista tuli olemaan heidänkin elämänsä. Kovaa työtä ja taistelua, mutta hauskaa oman pellon työtä ja voittoisaa taistelua kovaa luontoa vastaan. Ei tullut sitä sanotuksi. Mutta hän luuli Ailin sen käsittävän, tietävän, ettei hänellä ollut mitään muuta turvaa kuin raskas, raskas työ…
Kuinka paljon hän, Lauri, jo olisi jaksanut ja tehnyt, jos olisi saanut Ailinkin innostumaan siitä mistä itsekin! Hän oli suunnitellut laajempia viljelyksiä, oli yhdessä oppineen agronoomin kanssa tehnyt viljelyssuunnitelman laajaa Susijänkkää varten, joka oli talon lähellä ja josta aina syyspuoleen huokui kylmyyttä ja hallaa. Vanha isäkin oli ennen kuolemaansa sanonut: »Susijänkkä ojita ja viljele, niin halla katoaa ikipäiviksi tältä puolen järveä ja tämän talon vainiolta…»
Mitä oli hän tehnyt näinä kolmena vuonna, jotka oli ollut naimisissa?
Hän säpsähti. Ei paljon mitään ollut ehtinyt. Susijänkän valtaviemärikin oli vielä keskissä. Ja kolme vuotta oli kulunut!
Miksei hän tehnyt ja miksei mitään valmistanut? Hyvä Jumala! Oliko hänellä ollut ainoatakaan iloista päivää siitä asti kun vaimonsa tänne toi! Oli kuin hänen voimansa olisivat kadonneet ja palavat ajatuksensa sammuneet. Ei merkkiä, ei alkuakaan näkynyt vielä siitä työstä, jonka hän oli kuvitellut muutamassa vuodessa suorittavansa…
Hän tiesi kyllä syyn haluttomuuteensa ja ymmärsi, ettei hän tämmöisellä elämällä ikinä pääsisi edistymään ja että köyhtyminen ja kurjuus olisi seurauksena…
Ajatuksissaan hän alkoi astua nopeampaan unohtaen, että Inkeri kontteineen koetti seurata häntä. Niitä oli ollut monta tämmöistä hetkeä näinä vuosina. Hän tuli kuin kuumeeseen, ei ymmärtänyt mitään tehdä eikä mihinkään ryhtyä. Musta murhe painoi mieltä, ja aina hän oli alakuloinen, menipä mihin työhön tahansa… Silloin jo, kun hän nuoren, vastavihityn vaimonsa kanssa tänne oli tulossa, oli hänen sydämessään nytkähtänyt niin kummasti. Aili oli ollut iloinen, kunnes he joutuivat tänne kotijärven rantaan vievälle polulle. Silloin hän näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa, ja kun polku yhä jatkui eikä järveä näkynyt, oli hän alkanut väsyä. Siinä oli kai ollutkin Ailin ensimmäinen pettymys. Tänne ei ollut kesäisin minkäänlaista tietä eikä edes vesireittiä!
Hän ei ollut siitä seikasta koskaan tullut Ailille maininneeksi.
Kun he vihoviimein pääsivät kotijärven rantaan ja siinä astuivat heitä varten tuotuun veneeseen, ei Aili puhunut ihastuksestaan mitään, vaikka oli kesän valoisin ja hauskin aika. Oli kysynyt, oliko taloon pitkältä, ja kun Lauri oli vastannut, että järvi oli kahden penikulman pituinen, niin oli jäänyt puhumattomaksi… Hän koetti olla iloinen, vaikka jo silloin aavisti onnensa särkyneen. Hän muisti selvään Ailin silmien ilmeen, kun he saapuivat Hietaniemeen ja hän sanoi, että tässä oli heidän naapurinsa ja että tämän niemen nenästä jo sopi Paloniemikin näkymään… Sitä ilmettä ei Lauri koskaan saattanut unohtaa. Voi, jos silloin olisi ymmärtänyt selittää ja sanoa Ailille… jos silloin olisi saanut hänet lämpenemään ja rakastamaan… Vähäpuheinen oli Aili ollut Hietaniemessä eikä pitkiin puheisiin antautunut Hietaniemen vanhusten kanssa…
He saapuivat Kärmejänkälle, jonka poikki isä-vainaja oli porraspuut tehnyt, jotta niitylle olisi helpompi kulkea. Vasta kun Lauri astui porraspuille, jotka jo paikoitellen olijat jänkkään uppoamaisillaan, heräsi hän mietteistään. Sillä porraspuut olivat jäähilseen peittämät, ja hän oli keikahtaa selälleen, kun astui niille.
»Hyvä isä, kun porraspuut ovat jäässä ja sammal kuurassa», sanoi
Inkeri, joka saavutti Laurin jänkän laidassa.
Lauri koetti kämmenellään vihvilän varsia ja sanoi:
»Kovat ovat… kylmettyneinä kuin kynttilät.»
Hänen äänensä vapisi, ja Inkeri näki hänen katseessaan hätäisen, pelokkaan ilmeen. Ja nyt Lauri vasta todella säpsähti. Jos halla nyt ottaisi viljan, niin… Hänellä ei enää ollut säästössä vanhaa viljaa siemeneksikään, ja muutenkin olivat talon elovarat kuluneet hyvin vähiin! Mennyt talvi oli ollut raskas talvi. Talon menot olivat nousseet paljon yli tulojen, kun hän ei ollut hennonut jättää Ailia yksin ja mennä itse tukinajoihin ansioille. Eikä yhtään uutta sarkaa ollut kylvössä! Lehmiinkin oli ilmestynyt luomatautia.
Hätä ja tuska vihloi hänen sydäntään, ja hän lähti kuin takaa-ajettuna astumaan Kärmejänkän poikki. Ja levottomassa mielessään hän ajatteli, että kaikki hallan tuhotyöt, köyhyyden ja muut vastukset hän unohtaisi nyt, jos tietäisi, että Aili oli iloinen ja tyytyväinen! Kaksin kerroin hän pystyisi työhön, ja tänä syksynä hän jo alkaisi ojittaa Susijänkkää, hallan pesäpaikkaa… Mutta mitä jaksoi hän tämmöisenä, kun mieli aina oli raskas ja sydän täynnä…
Kun voisi Ailille kaikki tunteensa, kaikki raskaat surunsa sanoa…
Oli monta kertaa aikonut, tänä kesänäkin. Mutta miksi se tuntui niin vaikealta sanoa? Siksikö, ettei Aili koskaan mitään kysynyt? Ei koskaan puhunut omista huolistakaan, mutta surevan näytti… Ei näyttänyt välittävän mistään. Ei iloinnut karjasta, joka oli Laurin ilo ja toivo. Täti sai kaiken emännyyden hoitaa. Hän oli surrut ja miettinyt pelastusta näinä kolmena pitkänä vuonna. Hän oli iloinnut siitä, että heille syntyisi lapsi… Silloin varmaan Ailikin virkoaisi elämään. Mutta se toivo oli pettänyt. Ja vaikka hän kyllä arvasi, että Aili ikävöi pois täältä yksinäisyydestä, ei hän sitä koskaan kuitenkaan kysynyt. Jos sanoisi Aili: »Kuolen tänne ikävään… muutamme rantamaille ja ihmisten ilmoille», niin hän ei voisi kieltää, vaikka tietäisikin, että se olisi hänen oma loppunsa. Niin rakasti hän isä-vanhan tekemää taloa, niin rakasti hän järveä ja erämaata!
Ei Aili hänen kodinrakkauttaan koskaan ymmärrä, vaikka hän sen oli luullut aivan luonnolliseksi asiaksi.
He pääsivät poikki kylmyyttä huokuvan Kärmejänkän, ja taas nousi polku männikkökankaalle, joka ikäänkuin oli alustana edessä kohoavalle korkealle Palovaaralle. Polku oli kova ja valkohiekkainen, luikerteli vanhojen, paksutyvisten petäjien sivu. Kun kangas loppui ja kivinen vaaran kuve tuli vastaan, oli siinä kahden puolen polkua lepokivet, missä aina niitylle, Hukkajänkälle, mennessä ja sieltä palatessa oli tapana levähtää.
Inkeri oli jäänyt Laurista jälkeen, mutta toivoi saavuttavansa hänet lepokivien luona, sillä hän ei muistanut, että koskaan olisi kuljettu lepokivien ohi niillä levähtämättä. Kankaan kovalla polulla hän joudutti kulkuaan ja huomasi jo etempää, että Lauri istuutui toiselle kivelle.
Hehkuvin poskin saapui Inkeri lepokivien luo ja istahti Lauria vastapäätä. Lauri katsoi häntä pitkään, vaikka näytti muuta ajattelevan. Inkeri oli kasvanut ja varttunut nuoreksi immeksi, muuttunut hyvin paljon näinä vuosina. Pienenä sylilapsena oli vanha äiti kerran kirkkomatkalta hänet tuonut. Inkerin äiti oli kuollut, ja orpoa raukkaa tarjottiin köyhäinhoitolaisena vähimmän vaativalle. Äidin oli tullut sääli lasta, aina lempeä, aina hyvä kun oli. Niin toi Inkerin talven kovassa pakkasessa, vuodeksi vain. Isä rypisti kulmiaan ja täti pauhasi. Mutta siitä asti oli Inkeri talossa ollut…
Lauri muisti Inkerin lapsuuden ja hänen tulonsa heille ja olonsa siellä. Kodiksi se oli Inkerille tullut, ja orvoksi joutuisi, jos pois joutuisi… Nyt täti piti Inkeriä kuin omanaan. Eivät olleet Inkerin päivät huononneet, vaikka vanha emäntä olikin kuollut. Äidikseen olikin Inkeri tottunut Paloniemen vanhaa emäntää sanomaan.
Se johtui nyt Laurin mieleen, kun hän katseli nuoren tytön kukoistavia poskia ja syvällisiä silmiä, joissa aina näytti olevan lämmin hymy. Lapsi-raukka! Ei tiennyt vielä suruista ja vastoinkäymisistä.
»Muistatko usein äiti-vainajaamme?» kysyi Lauri, kun hetken olivat istuneet ääneti.
»Aina muistan ja ikävöin, ja usein yöllä näen unissani…»
Inkerin silmät kyyneltyivät.
»Niin hyvä ja hellä oli ja aina neuvoi… Luulin, etten enää saisi ollakaan, kun äiti kuoli…»
»Etkö tahtoisi pois?»
»En tahtoisi. Mutta soisin, että nuori emäntäkin olisi iloisempi. En taida hänelle mieleen olla?»
»Olehan vain. Niin kauan kuin minulla on koti, on sinullakin. Niin äiti-vainajalle kuolinvuoteella lupasin…»
Inkerin silmät täyttyivät uudestaan kyynelillä.
»Olisi elänyt, olisi nuorta emäntääkin opastanut. Lieneekö sairas? Vai onko ikävä näin kaukana kirkolta?»
Lauri ei virkkanut siihen mitään.
»Olisin hänelle aina apuna, mutta en uskalla…»
»Elähän nyt itke, Inkeri! Kaikki tulee vielä hyväksi.»
Lauri ei ollut Inkerin kanssa monta sanaa vaihtanut koko kesänä. Nyt kahden Hukkajänkälle jäätyään olivat he puhuneet enemmän kuin pitkään aikaan.
Ja niin täynnä oli Laurin sydän, että hän melkein kuin tietämättään kysyi Inkeriltä:
»Uskotko sinä, että emännän on ikävä?»
Hän ei ollut koskaan vaimostaan kenellekään puhunut, mutta hänestä tuntui helpotukselta saada Ailista joku sana Inkerin kanssa vaihtaa. Oli kuin Inkeri juuri tänä iltana hänen mielestään olisi tullut täydeksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.
Inkeri katsoi pitkään häntä ja sanoi sitten:
»Niin minä luulen, että hänen on ikävä. Mutta miksi hänen on ikävä, kun te olette niin hyvä hänelle?» (Inkeri oli vasta Laurin mentyä naimisiin ruvennut häntä teitittelemään.) »Ei teidän kanssanne ole ikävä…»
»Hänellä on paljon sukulaisia etelässä, ehkä hän ikävöi sinne», sai Lauri sanotuksi, sillä hän ei ollut uskonut Inkerin sillä tavalla vastaavan.
»Olisi niin hauskaa, kun emäntä olisi iloinen… kun olisi oikein hyvä teille, niinkuin äiti-vainaja oli isä-vainajalle… Aina oli sauna lämmitettynä, kun isä-vainaja palasi niitynraivauksesta tai heinänteosta… Mutta kyllä kai hän tulee hyväksi, kun näkee, mistä te pidätte… Silloin olisi kaikilla hauskaa… Tädilläkin…»
Inkerin ääni soi iloiselta, ja hänen kauniissa silmissään liekehti lämmin ilme. Lauri ei ollut koskaan nähnyt Inkeriä semmoisena, ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti, että Inkeristä oli tullut harvinaisen kaunis tyttö.
Hänen tuli kuin parempi olla, ja tuntui kuin joku paino olisi hänen rinnaltaan pudonnut.
»Nyt lähdemme!» sanoi hän reippaammalla äänellä, ja Inkeri näki Laurin vakavilla kasvoilla kuin ilon väreitä.
He lähtivät nousemaan vaaran loivaa vastaletta, jota pitkin polku suurimpia louhikoita kierrellen vei aina huipulle asti. Elokuun hämy oli jo siksi tuntuva, että vaaran kupeella kasvavassa kuusikossa ei oikein erottanut kiviä ja kantoja.
Laurin mieli oli kummasti muuttunut, niinkuin hänen aina kävi. Pieninkin ilahdus sai hänet hyvästä mielestä väräjämään, samoin kuin suru hänen herkän mielensä pian otti valtaansa.
Nyt jo kuvaili hänen vilkas mielensä, että kuluneella viikolla oli kotona ihmeitä tapahtunut. Aili oli tullut iloiseksi, oli ottanut kaiken emännyyden haltuunsa. Kulki nyt kesänavetalla lehmiä hoitamassa ja harjoitteli tädin johdolla lypsämään. Hän oli viikolla, kun muu väki oli niityllä, mullannut perunamaat, kitkenyt turnipsit ja hoitanut puutarhaa… Nyt lauantaina oli alkanut aavistaa hallaa ja rientänyt leikkaamaan, ennenkuin Antti ja Selma ehtivätkään…
Hänen unelmansa oli siis sittenkin toteutunut! Kuinka hän olikaan kuvaillut mielessään sitä silloin kun Ailiin tutustui! Ei suurempaa riemua, ei niin kallista palkkaa mitään hänelle kuin rakastettu puoliso, joka pihalla, kujalla jo vastaan kävisi viikon vaivoista uupunutta miestään ja tervetulleeksi sanoisi. Kävisi kaulaan ja lämpöisen kylyn sanoisi valmiina olevan! Silloin riemu rinnan täyttäisi ja väsymys haihtuisi kuin höyry ilmaan… Voi sentään niitä ilon ja onnen iltoja! Voi sentään suloista palkkaa, jonka raataja saapi…
Hän lämpeni niin omissa iloisissa unelmissaan, että melkein uskoi jo kaiken olevan totta. Ihme oli tapahtunut. Nyt vasta alkoivat hänen onnensa pilvettömät päivät, nyt alkoi se oikea elämä, jota hän oli toivonut ja odottanut. Kaikki unhoon entinen!
Hän käveli kuin kuumeessa, nousi jyrkkää vastaletta ylös kuin lentäen, vaikka raskas kontti painoi hartioita. Hän ehti vaaran laelle paljoa ennen kuin Inkeri. Mutta siellä hän pysähtyi ja jäi sanattomana katselemaan avaraan ympäristöön.
Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen, ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten. Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä, mutta samalla ikäänkuin uhkasi… Suuren järven pinta välkkyi, mutta siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta jättiläispeikoilta…
Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta, oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.
Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin läähätyksen vieressään.
»Taisit hengästyä», sanoi hän.
»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan.
»Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.
Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni paljoa alempaa.
»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin ja saunan… Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»
»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.
»Kyllä on… ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.
Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille, joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:
»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista… lapsiraukka!»
Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.
»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta apua ja voimia…»
»Niin… niin… äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»
Laurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.
»Nyt lähdemme!»
He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan. Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru. Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne, ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria lohduttaa…
Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä…
Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti sanoneen Laurille:
»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä…»
Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja…
Ja siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut…
— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin perään.
Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan metsän takana.
Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella…
Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin jäi jälkeen.
Yhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä.
Väliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt
Ailin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö.
Mutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.
Pelkäsikö hän, että Ailin vastaus tekisi hänet vielä onnettomammaksi?
Mutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät häviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa…
Hän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni kaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat etelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat juoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä järvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.
Kuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle päin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden. Häntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli auki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään hytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi jo kuhilailla.
Piennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän avoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti kello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt liikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon väsymys tuntui katoavan.
Jo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin valkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta päästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan kuivumaan asetettu valkoinen hame.
Piha oli tyhjä, suuri kolmikulmainen kivi keskellä.
Hän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä vastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi ja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille… Hänen sydämensä sykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja laski kontin portaille… Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti nousemaan portaita porstuaan…
Avatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta mustaa pataa hämmennellen…
Samassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan pirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina ja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä lattiaa.
»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri säikähti melkein tainnoksiin.
»Ailiko?»
He tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään ymmärtäneet.
»Selma sanoi saunassa…»
Inkeri vapisi kuin haavanlehti.
Silloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:
»Toissa yönä on vene rannasta kadonnut…»
Laurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää kämmenien varaan.