II
Kirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin jättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat haudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat kylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää nukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin kammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla huokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.
Turvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu, erämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle, ei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta yksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla tuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän paikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.
Lauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää. Kotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen viiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.
Mutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun valaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana Palojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää loppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.
Palojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta rannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus Palojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen juurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun Paloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai perintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi yhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine lehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta tyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli ja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä…
Laurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut mieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut. Ei syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki veneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka teki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa ollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja tervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi Lauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen…
»Olisiko mennyt Hietaniemeen… ehkä tulee takaisin», niin on täti lohduttanut.
Mutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin jalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on hänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä ehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta eikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille. Antti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö edes vähän… väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta syömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni, kesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.
Vasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän herää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin menossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen henki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella, ja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että airojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on tapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui, mutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.
Kuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä selvemmin hän tuntee ja ajattelee…
Koko entinen elämä, mutta varsinkin nämä kolme vuotta johtuvat hänen mieleensä. Oliko ollut suuri erehdys hänen naimisensa, jota oli uskonut korkeimmaksi onnekseen? Eikö Aili häntä ollutkaan rakastanut kuin lyhyen kihlausajan?
Hänen järkensä tuntui nyt tulevan avuksi enemmän kuin ennen. Kun hän alkoi tuntea, että sormenpäitä kylmä kihelmöitti ja hiestä kastuneen paidan läpi vilunväre hartioita kosketti, tuntui ajatus kirkkaalta ja melkein yhtä kylmältä kuin kuutamoinen järven pinta.
Hän muisti lyhyen, hauskan kansanopistoaikansa, muisti ensi tutustumisensa Ailiin, heräävän lempensä ja suuren onnensa. Ei osannut silloin aavistaakaan, että se ihannemaailma kerran tämmöiseksi tuskan ja murheen yöksi muuttuisi.
Oliko ollut koko hänen käyntinsä kansanopistossa suuren suuri erehdys? Miksi sinne oli mieli vuosikausia palanut? Eikä halu ollut loppunut, vaikka isä pani vastaan ja vakuutti, että erämaa kyllä poikansa opettaa. Muut kirkonkylän nuoret palasivat sieltä iloisina ja reippaina, tietoja ja oppia matkassaan tuoden. Hänkin oli saanut maistaa tiedon puusta, kun kävi kirkonkylässä ja hankki kirjoja. Alkoi nähdä elämää eri valossa ja yhä uusia tietoja janosi.
Viimein isäkin myöntyi. Ja niin hän toivorikkaana ja opinhaluisena pääsi matkaan.
Hän oli ollut tervetullut. Se, että hän oli kaukaisen kiveliön lapsi, oli johtajaa erityisesti ihastuttanut, ja pian olikin heistä tullut hyvät toverit. Hänen palava harrastuksensa, tavaton muistinsa ja suuret lahjansa tekivät pian hänestä opiston etevimmän oppilaan.
Silloin alkoi heidän rakkautensa.
Nyt, kun Lauri muistaa sitä aikaa, johtuu hänen mieleensä kummallisia seikkoja, joita hän ei tähän asti ollut tullut ajatelleeksi…
Eihän se ollut hän, vaan Aili. Hän kirjoitteli runoja, piti puheita ja eli kuin ihmemaailmassa. Hän näki kyllä Ailinkin toisten joukossa, mutta hän ei koskaan joutanut ajattelemaan muuta kuin opittavaansa. Usein kertoi hän yksinkertaisesta kodistaan, jonka isä oli omin käsin korpeen tehnyt, kauas erämaanjärven rannalle. Hän kertoi Pohjolan valoisista öistä, joita rakasti…
Laurin ajatus pyrkii siinä seisahtumaan, mutta taas luistaa hangassaan jäähän käynyt airon ponsi, ja taas vilun väre koskettaa hartioita. Silloin selvenee ajatus uudelleen, ja hän näkee nyt, mitä ei ennen ollut nähnyt…
Ailin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut rakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän kiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut papintytär…
Kuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta ei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja päättelee kaikki omaksi syykseen.
»Ei täällä viihdy… sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli äiti sanonut.
»Liian on pehmeä käsi», oli isä arvellut.
Mutta nämä kolme pitkää vuotta! Kolmeko vuotta?
Taas alkavat kummat kuvat mellastaa Laurin mielessä.
Mihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei ystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton nainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.
Lauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki järveä, kun piti pitkin kulkea.
Kuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee sieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee olevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan torpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä varten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa, jonka peltojen pientareilta ei savu nouse.
Hänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene kolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.
»Ehkä on mennyt Hietaniemeen», oli täti sanonut.
Niin ehkä onkin. Tuli ikävä, kun hänkin koko, viikon viipyi Hukkajänkällä ja Ailin täytyi olla tädin kanssa kotona kahden. Läksi tänne puhekumppania hakemaan! Tänään ehkä olisi palannut…
Aamu oli valjennut. Kuu on kadonnut korkean Riuttavaaran taakse, ja aurinko nousee suoraan idästä Mukkajupukan kaljun laen takaa.
Kun Lauri nousee maihin ja tempaa toisella kädellä veneensä teloille, kohtaavat häntä nousevan päivän ensimmäiset säteet. Yhtäkkiä on koko ympäristö valkoisen kuuran peitossa, järven ranta riittyy, ja ilmassa henkii hyinen halla. Vilu vihlaisee Lauria, kylmä käy hartioihin, ja hänen kastuneet vaatteensa tuntuvat kangistuvan. Suurten vaarojen laet kimmeltävät, kirkkaina helminä hohtavat rantojen lehtimetsät, ja järveltä alkaa nousta sakeaa usvaa, peittäen toisella puolen järveä olevat vaarat kuin savumereen…
Hallayö… hallayö!
Lauri lähtee nousemaan polkua torppaan, joka on kaltevalla kummulla niemen juurella. Savua on niin sakeassa, ettei Lauri näe enää muuta kuin hiekkaisen polun, joka vie venevalkamasta taloon. Hän kävelee sivu verkkokeppirivin; se lähtee venevalkamasta ja jatkuu molemmin puolin polkua verkkoaitalle asti, joka on rannempana saunaa. Siitä alkavat talon pellot, joita ei ole kuin pieniä tilkkuja kiviraunioiden välissä…
Yhä sankempi savu täyttää ilman, mutta Lauri näkee nyt monta turveläjää, joissa kytee hiillos mustaa savua työntäen…
Ei näy ketään liikkeellä. Nouseva päivä paistaa jo pirtin pärekatolle, joka on valkoisessa kuurassa…
Nytkin vielä Lauri toivoo, että Aili on tullut tänne… Mutta juuri astuessaan portaille hän muistaa, ettei venevalkamassa ollut kuin talon oma vene…
Hietaniemen torpassa on nykyään vain kolme asukasta, Iisakki — torpan isäntä, vanha mies jo —, Tiina, hänen vaimonsa, ja kolmantena pojanpoika, vaivainen Akseli, joka on monta vuotta ollut vanhusten hoidossa.
Hereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole Lauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt, eivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen. Laurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna, herättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan, jossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin merkkitapaus.
Lauri sanoo hyvän huomenen, terveiset tuopi ja istahtaa penkille.
»Taisivat olla rannat riitteessä… Kuinka lienee pakkanen?» sanoo
Iisakki, pieni, kuiva kalaukko.
»Hyinen halla… jäässä airot… kummat tekee… Vaan tuskin täällä, kun on savut…»
Lauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän epävarmasti.
Ovat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä puhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä kotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun yötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan kynsissä värjöttää.
Parasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri. Ei kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on puhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu, kysyy Tiina:
»Kuinka siellä nuori emäntäsi…? Ei olla kuultu… Vai joko on perillinen…?»
»Ei ole perillistä…»
»Eipä taida sitten tullakaan…»
Lauri on viimeiseen saakka toivonut, että saapi kuulla Ailin käyneen torpassa, ehkä yötäkin olleen. Mutta keskustelun aikana hänelle selviää, etteivät tiedä Ailista mitään. Eivätkö ole nähneet venettäkään järvellä?
Päivä on jo noussut, paistaen nyt korkealla Mukkajupukan laen yli ja sulattaen kuuran pihalta ja katoilta. Järvenselältäkin on usva häipynyt.
Silloin kysyy vanha Iisakki:
»Lienevät asiasi hyvinkin tärkeät, kun tähän aikaan liikkeelle läksit.»
Siihen ei Lauri vastaa, mutta kysyy nyt vuorostaan:
»Ei ole näkynyt soutajaa järvellä kolmanna yönä?»
»Ei olla kuultu, ei nähty… Kuka soutava ja mistä päin?»
Mutta Tiina, viisassilmäinen vanha muori, arvelee:
»Arvaan minä… Vaimoasi olet hakemassa… Arvasin heti… silmistä näin surusi, tuskasikin ymmärrän… Miesparka…»
»Niin on…»
Laurin pää vaipuu kämmenien väliin, ja hänen ruumiinsa on niinkuin vapisisi.
»Luulin tänne tulleen…»
»Ei olla kuultu… ei nähty…»
Lauri istuu kämmenet poskilla, eteensä tuijottaen.
»Etkö pane levähtämään? Väsyneeltä näytät…»
»Minä levähtämään!»
Laurin ääni väräjää.
»Mihin sitten aiot?»
»Etsimään… hakemaan vaikka maailman ääriin…»
»Mies-parka… Et tainnut oikeaan osata, kun sieltä etelästä vaimon toit… Ei täällä viihtynyt, ei kotiintunut Paloniemeen… ikäväänsä lähti pakoon…»
Vanha Iisakki niin puhuu, koettaa omalla tavallaan Lauria lohduttaa.
»Mihinkä luulet hänen menneen?»
»En tiedä… ehkä on järven pohjassa… ehkä eksynyt erämaahan…»
»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä sen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli rantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen silmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki… Mitä Paloniemessä semmoisella…? Turhaan tänne kuljetit… työhön tottumattoman otit ikävöimään… Karkasiko se?»
Ei vastaa Lauri Tiinan puheeseen, mutta Iisakki arvelee:
»Karkuun se ikävöivä lähtee… Anna mennä… Et hänestä hyödy… Ikäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane… Kumma että uskalsi järvelle… on miehellekin soutamista…»
Ei virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää vanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.
»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi… Järvi ja asumattomat kiveliöt edessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle… Rakastiko sinua?» puhuu Tiina, Lauria säälien.
»Rakasti…»
»Ei rakastanut… Erehtynyt olet… Ei kulkemaan lähde rakastava vaimo…»
Iisakki vuorostaan arvelee:
»Taisit sitä hemmotella liiaksi… taisit huonekoreana pitää… Ei lastakaan saanut…»
»Ei rakastanut», päättää Tiina.
Lauri nousee väsyneesti penkiltä, näyttäen lähtevän.
»Et kai nyt vielä matkaan! Yön soutanut mies! Syöt ja levähdät. Et tältä puolen kirkon enää saavuta, jos lie hengissäkään», pyytävät Lauria.
Palan kaksi haukkaa Lauri Tiinan asettamaa ruokaa — leipää, voita ja hiilloksella paistettua järvisiikaa.
Piippuaan sytyttäen puhuu Iisakki:
»Muistan kuin tämän aamun, kun tietosi tänne kotiasi tuli, että tullessasi tuot vaimon etelästä. 'Jo meni poika pilalle', sanoi Topiasvainaja. 'Ei rantamaan ihminen täällä toimeen tule… herraslähtöä lisäksi.' — Ka, syö, hyvä mies, lujemmasti. Lieneekö evästäkään?»
»Ei ole evästä…»
»Murheessasi kulutat itsesi… Elä ikävöi! Anna mennä!»
Tiinakin taas joutuu sanomaan:
»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin ennen… Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi… Tuommoisen ristin sieltä soit… Olisi ollut Paloniemeen tulijoita kotoisten järvienkin ympäriltä… Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen, lämminkaulaisen… Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön karkasi… hedelmätön nukkuja… Erosi hänestä ota ja hae muualta…»
Pala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee, kiittää ja lähtee…
Pihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano
Lauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.
Hän lähtee rantaan päin, Iisakin seuratessa perässä.
Aurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä huokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven ranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen pohjalla on kuuraa.
Kun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon lempeämmällä äänellä puhuen:
»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle… Huolinetkohan vanhan neuvosta?»
Iisakin harmaat, totiset silmät katsovat säälien Lauriin.
»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu tämän järven rannalla… On opittukin minkä mitäkin… On ollut kovia päiviä meilläkin, isälläsikin…»
»Tiennettekö murheesta mitään?»
Laurin ääni on melkein kova.
»On eletty mustia päiviä ja mustia öitä… Murheen hetkenä työtä tee!»
»Sekö oli neuvonne?»
»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi tai et… Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»
Lauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan vastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy järven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä rantamaille päin kuljetaan.
Nopeasti loittonee vene nytkin, Laurin soutaessa kuumissa ajatuksissaan.
Hän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin mellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin on joutunut?
Laurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut niin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin. »Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa…» — »Tule järvelle.» — »En minä…» Silmissä aina levoton ilme… Jos se raukka ikävöi niin, että järki sekaantui… Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt… Joka pelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut. Ja nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin isä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut…
»Ei menesty rantamaan lapsi kiveliössä.»
Hän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa saisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut… ei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan…
Olihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin joskus osan kuuli… Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita sairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia miettimästä!
Hän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä haaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli…
Äkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan. Tuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta unelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä toteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi kaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle muodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi… Siinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko suurelle, laajalle Perä-Pohjolalle… Noin versoi vilja, noin heinä, noin vaurastui mies, joka rakasti työtä…
»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat ja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä katselet elämäsi työtä…» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä sanonut.
Niin oli hän päättänytkin, suuria tuumia mielessään hautoen…
Eikä hän ole vielä mitään saanut aikaan. Ja kolme vuotta jo on kulunut!
Eikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa kuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen rova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan, koivunvesaa kiviensä välistä työntäen.
Hän ei ole mitään saanut toimeen.
* * * * *
Tuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa.
Laineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä
toinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen
Mukkajupukkaan päin silmäten.
Hän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran kupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen, johon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen toivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on palojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän toivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt, tänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt ja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta vasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän kiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio lähenevän…
Hän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen takana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä sovi näkymään, ollen kallion lomassa.
Hän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt, ettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi Ailin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen kuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli, venevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana laskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.
Rantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä taakseen…
Ei sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa hänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä jänkän muhassa näykään…
Mihin hän sitten? Ja mitä hän sitten?
Hän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus koko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa… Vene kääntyy poikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle…
Silloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen venevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on vieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten loiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton kiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.
Hän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo veneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman viereen.