III
Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen. Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi hänkin hätäillä.
Inkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.
He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä, tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.
»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut
Lauria noin lapselliseksi…»
»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.
»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan… Parhaan Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti… Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan… Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä… Aivanhan se joutui Laurikin suunniltaan… Arvaa sen — —»
»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.
»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan… Kiusannut miestään ikävällään ja toimettomuudellaan… Jo minä Laurina aikaa olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin… Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin… kammosi metsiä ja soita pelkäsi… kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta päivää… Näit, kuulit itse?»
»Näin minä ja kuulin…»
»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän… On sisu sentään, kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi…»
»Järki sillä liikahti… Kuinka käynee isännän?»
He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.
»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt…»
»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.
Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija, istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään oli päättävä ilme.
»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti. »Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille… Eväittä vielä lähti… syömätön, väsynyt mies… Voi hyvä Jumala kuitenkin!»
Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa, käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.
Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa, sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.
* * * * *
Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja kiveliö on hiljaisena.
Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa haihduttanut.
Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja sitonut päähänsä paksun huivin.
»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.
»Ruokaa lähden isännälle viemään!»
Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.
»Ei ole venettä…»
»Järveä rantaan… Mukkajupukassa saavutan…»
»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään… ja sinä yksin ja yöllä…»
»Vaikka… Osaan minä, ja nyt on kuudan…»
Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.
»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä…»
»Minä kierrän… osaan minä Mukkajupukkaan asti!»
Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti, vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole ajatellutkaan.
»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.
»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»
Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.
Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.
Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta vesi vihaisena putouksena järveen.
Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan, johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota, eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle…
Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä. Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt, ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat… Se oli kaikkein ikävintä aikaa… Äiti usein itki ja Inkerille puhui…
Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi kaikkensa yritti…
Nyt se karkasi!
Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään, että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan…
— Se ei rakastanut Lauria… näin sen, tunsin… Ja minun teki niin pahaa… Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää…
Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa. — Voi, rakas Jumala… saanko minä rakastaa Lauria!… Lauri on niin hyvä ja uljas…
Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on. Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä, mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen… Laurin silmät olivat lempeät ja kauniit…
Mihin on Aili emäntä joutunut?
Olisi hukkunut järveen!
Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.
Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!
Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.
Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.
Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää. Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin, kenenkään tietämättä…
Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen…?
Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan matkaansa hongan rungolta.
Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven juurelta…
Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa, näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa Hietaniemen kohdalla.
Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat, raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.
Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan. Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta, ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen kaltioon.
Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan. Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä, kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.
Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen…
Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa, ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä…
Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta
Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.
Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen palaessa levottomissa mietteissä.