IV
Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin…
Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee pelko ja epätoivo hänen otsalleen…
Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!
Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!
Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.
Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.
Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä…
Onnen ja lemmen luuli tuovansa… Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö…
Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi…
Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu…
Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta…
Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.
»Sinäkö täällä!»
Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.
»Ruokaa lähetti täti… Väsyneenä ja syömättä lähditte…»
Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:
»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan…»
»Ja rannannut olet järven!… Voi sinua!»
Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.
»Lapsi-raukka!… Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»
Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.
»Ikävä on kaikilla…»
»Ja sinä uskalsit lähteä… Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta…»
»En minä muusta huoli… Nyt on hyvä, kun saavuin… on oikein hyvä… En nähnyt vaaralta venettä järvellä… Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan… en kohtaakaan…»
He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:
»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»
»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt… Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa…»
He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.
»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»
Lauri haki Inkerin katsetta.
»Niin täti arveli… Voi, voi kuitenkin… Miksi se niin…»
»En tiedä… Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit…»
»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän… Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä… Ei se rakastanut…»
»Niinkö sinäkin uskot?»
»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut…»
Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen…
»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.
Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.
Mitä Lauri näki ja tunsi?
Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine… oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?
Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka…
Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan…
Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.
»Voi Inkeri… Inkeri, kuinka onneton minä olen…»
Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne tapahtunut.
Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla. On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän uneksii… Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä pulppuaa kuin keväinen puro…
Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja näkee… näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin…
Sanoiko rakastavansa?
Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.
— Lauri, Lauri! Ystäväni… ainoani… — Et vielä; tiedä, kuinka Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt sen Laurin silmistä.
Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä, ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle…
Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin hän rakastaisi… näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan… näin tuohon käsivarren mutkaan asettaisi… puristaisi povelleen… Lauri… Lauri… rakas, rakas…
Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä…
Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla…
Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?
Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä… rukoilee palaamaan kotia… se palaa… alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet…
Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen… semmoinen hauta siinä!
Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.
Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän… Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria… Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa… kaukana ulkoniemien lahdissa…
Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.
Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.
Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.
»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä… Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»
»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä…»
Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä…
»Karkasiko se?» kysyy Tiina.
»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.
»Nuku toki ja lepää, että kuulen… Rannannutko olet järven, ja Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä lähtijää?»
»Ei ollut.»
»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»
»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön nukkumaan.