V
Kaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.
Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan. Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan niskalla, taempana navettaa.
Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.
Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä
Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.
Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia… on hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi ja rauhan talosta vei.
Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.
Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.
Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.
»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut. Muistaneeko Selmakaan sitä…?»
»En muista…»
»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne Palojärvelle siian pyyntiin… Eksyi… Haettiin ristiin rastiin. Ei tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut…»
»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee
Selma.
»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua… kun lisäksi on tottumaton polkuja kulkemaan…»
»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.
»Kaiketi joku selvä tulee… Mutta kauan viipyy Lauri.»
»Rantamaille on mennyt…»
»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas…»
He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin maahan painunut tai kuuhun noussut… Hän tietää kyllä, että se on synnillinen, paha toivomus… Mutta hän tietää, että tätikin niin toivoo, vaikkei sano… Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa… Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman mielestä?
Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina, tuskin ehtii alta pois.
Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:
»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli… erämaiden ja järvien takana… semmoisella, joka rantamailla, ihmisten ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut… Ikävä täällä oli ensi vuosina minullakin… Teki monta kertaa mieli lähteä pois…»
»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.
»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui…»
»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa… eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla…»
»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä…»
»Se on tarua ja vaimoväen puheita…»
Hetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:
»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»
»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa… Ja lapsettomat ovat…»
Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät loistavat.
»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin katsoen.
Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen, joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi, vaikka hyväsydäminen hänkin.
Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja pytyllinen tuoretta maitoa.
Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin, juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle asti, arvelevat.
Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin muistaa hän järvelle katsella.
Yhtäkkiä hän huudahtaa:
»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa… nyt juuri…»
Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.
Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä, varjostaa kädellään silmiään ja tähystää…
»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»
»Yksin on… Ei ole Lauri… Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.
»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.
»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin matkan päähän…»
Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha
Iisakki, aivan yksin.
Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.
Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.
»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää paljonkin.»
»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.
Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.
Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt sisälle, talon parasta tarjonnut.
Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.
Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi, että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen jäljillään.
Ei ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.
Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt. Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu. Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä hakemaan…
»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi… Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on mielenvikaisena kotoa karannut…»
»Voi hyvä isä sentään!»
Inkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.
»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa ja suuntansa… Ei ota kiinni semmoista… Ja kuollut kai onkin jo viluun ja nälkään…»
»Voi hyvä Jumala kuitenkin…»
Inkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.
»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty ruumiskaan!»
»Sepä se. Vaan eipä löytynyt… löytyy, kun sattuu, luut vuosien perästä… On käynyt niin ennenkin…»
»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa… Oli kaikkia keinoja koeteltu… Ei missään näy… Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon osalle…»
»Kuinka jaksanee Lauri?»
Täti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.
»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä roveissaan… Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle…»
»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin, muuta ajattelevan.
»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt», jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi…»
»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.
Mutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.
Palaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa uudestaan.
Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen ja kertoo kaikille.
»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin omat aavistuksensa ja tietonsa… Kerran muistan…»
Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä kairan poikki naapuripitäjään… »Niin kielsi lähtemästä, että paha vaanii taipaleella… Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka olivat tulossa kairan poikki…»
Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen…
»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena puun alla… Tätä tiesi…»
»Tätä tiesi… tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.
* * * * *
Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen kesäasuntonsa.
Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa, ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.
»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.
»No oli se… Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»
Inkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.
»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.
»Papin tytär… Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta ollut kauniskaan…»
»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla tavoiltaan…?»
»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän talon lopulta olisi perinyt… Oli Laurikin niin kummallinen… aina niinkuin sairas… Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin ennen…»
»Murehti vaimoaan…»
»Niin… ja passaili…»
Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:
»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko vähämieliseksi…»
»Eipä taida siitä selvää tulla… Mutta näytti minusta joskus, että järki sillä on liikkunut…»
Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin aistein.
»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki. »Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen kyllänsä…»
»No jo uskoisi…»
»Olisi täällä otettavia ja ottajia… Jos nuori mies olisin, niin siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin… Siinä olisi emännän näköä ja kokoa…»
»No jo vain olisikin… Ja vähän perintöäkin…»
»Eikä niin vähänkään… Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista kymmentä tuhatta… eikä ole kuin kolme perillistä…»
»No jopa kuulen…»
Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään…
Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien ajatusten mellastaessa hänen mielessään.
Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa, vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi…
Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo kolmatta vuotta…