VI
Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan saapuneen taloon.
— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.
Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.
Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat, Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä, parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan. Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa. Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.
Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa… ei vaikka tulen nurkassa näkisi… Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus vaivaamaan rupeaa»… Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria sai…
Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin. Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset, toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.
— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa semmoisen työn teki… Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei rantamailla yhtään… Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu sinne etelään ja sieltä vaimon toi… No, jo taisi päästä siitä… ja epäilemättä pääsikin… Kun nyt vain ei alkaisi murehtia… On semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan tuli.
Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.
Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan kamara oli kylmetyksissä.
Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia vastaan.
Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.
* * * * *
Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.
Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.
Iisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.
»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian puituina… Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi, jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan… Ei se niemi koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä…»
Laurinkin kasvot ilostuivat.
»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.
»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan kuulunut… ikävöineet olivat… eikä kumma…»
»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.
»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta osannut», vastasi Iisakki.
»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty… Ja kolmas viikkohan siitä jo on kulumassa…»
»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:
»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki… on se nähty… Lauri ei muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä… Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia — oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää… Jo sekaantuu järki, ja kun ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven poikki ja hukkuu…»
»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli
Tiinakin.
»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut… Tiennetkö itsekään?»
»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»
Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:
»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso… Tulee ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee… Ja milloinpa täältä oikein joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi…»
»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken…»
Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta…
Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.
* * * * *
Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.
Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.
Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi
Paloniemeen.
Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:
»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee… Niin nytkin sanon… Ja terveiset vie… sillekin Inkerille… se itki niin…»
»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.
»Itki… Emännän vuoksi…»
Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.
Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin, mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut, aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.
Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja siitä johtuneeseen karkaamiseen.
Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi, että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan… Ja ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.
Ailin rakkaus oli kylmennyt… ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.
Lauri itse sitten?
Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi, pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se, että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.
Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on notkea.
Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia, kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä… Ja kun hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan olla huono mies… ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen…
Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi, virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä…
Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut hyvin kauan.
Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.
Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin… ehkä viikkoja… ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.
Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat. Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka… isä-vainajan säästämä talon tarpeiksi…
Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja oli ohrapelloksi aikonut tehdä.
Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!
Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi, Susijänkkä työntämään kylvöheinää… uusi, uhkea navetta…
Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen mielensä ilostuu.
Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha. Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan, kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.
Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:
– On minun luonteeni vika, että näin saatan olla… etten ole enää se mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan nyt tuntea näin, nyt ajatella näin… Ja silloin niin … kuinka se voi olla mahdollista?
Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:
»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään…»
Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.
Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.
Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä rannalle.
»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.
»Kaikki tiedätte… vanhalta Iisakilta olette kuulleet… Niin on! On kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on…»
Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on koittanut.
Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.