VII
Paloniemestä vei toinenkin polku rantamaille, mutta sitä kuljettiin kesäisin hyvin harvoin. Kun Mukkajupukan ja Särkijärven kautta pääsi kirkonkylään, johti tämä toinen polku synkkien sydänmaiden halki toisen pitäjän rajalle. Välillä oli kuitenkin suuri Teurajärvi, jonka rannoilla oli kaksi verotaloa ja kolme kruununtorppaa. Paloniemestä karttui Teurajärveen runsaasti kahdeksan neljännestä. Mutta Teurajärvestä pääsi koukeroisia ja koskisia metsäjokia pitkin toisiin järviin ja niistä taas isompia jokia myöten rantamaille suuriin kyliin ja valtakunnan rajalle.
Teurajärven kautta oli kuitenkin talvisin liikettä, joskus vilkastakin. Siitä kulki nimittäin tukinajajain oikotie Lappiin, ja sitä tietä käyttivät kaikki Rovaniemen markkinoille menijät ja sieltä palaajat.
Mutta kesäisin ei näkynyt monta kulkijaa Teurajärvelläkään. Oli kesiä, ettei yhtään vierasta ihmistä ilmestynyt. Suuret vaarat ja jänkät olivat aina vastassa, jos mihin päin lähti, ja ihmiset, jotka asuivat näillä kaukaisilla, tiettömillä takalistoilla, olivat kesän aikana melkein kokonaan rantamaailmasta eristettyinä.
Mutta uusi aika oli tullut ja osannut tännekin, yksinäisten järvien rannoille. Kiveliön asukkaille oli käynyt selväksi, missä lapsipuolen asemassa he elivät rantalaisiin verraten. He alkoivat hekin vaatia, kokoontuivat kymmenien penikulmien laajuisesta erämaastaan yhteen ja kävivät pyytämään maantietä, joka yhdistäisi kaksi suurta valtajokea ja kauppapaikkaa toisiinsa. Tien tulisi kierrellä suurimpien järvien kautta, joiden varsilla useampia taloja oli, katkaista koko kaira niin, että kulku molemmille valtajo'ille olisi mahdollista sulan aikanakin.
Toista kymmentä vuotta oli jo tiekysymys ollut vireillä. Siihen oli pyydetty ja saatu »lausuntoja», se oli kulkenut kaikki oikeudet pitkin ja poikki, ja asiakirjapinkka oli kasvanut monen kilon painoiseksi. Mutta yhä uusia lausuntoja vaadittiin, uusia tietoja ja laskelmia.
Paloniemen isäntä-vainaja, vanha Topias, oli ollut tiehankkeen alkuunpanijoita ja ajanut sitä innokkaasti kuolinpäiväänsä saakka. Isänsä kuoltua oli Lauri ruvennut hänen työtänsä jatkamaan, ja hän olikin vähitellen saanut tieasian nopeampaan vauhtiin.
* * * * *
Oli taas melkein vuosi kulunut, kun asiakirjat oli palautettu lopullisen päätöksen tekoa varten. Lauri oli juhannuksen aikana kirkolla käydessään saanut asiamieheltään tietoja, että valtio todennäköisesti myöntää varat tienpohjaan ja että päätös hyvinkin pian valmistuu.
Kesä oli kuitenkin jo mennyt. Ei ollut Laurikaan kesän mittaan monesti muistanut koko tieasiaa. Kotoiset huolet ja vaimonsa tila olivat hänen ajatuksensa vieneet.
Mutta nyt syksyn tullen oli tiehankekin taas mieleen juolahtanut.
Topias-vainaja oli ollut selväjärkinen, pitkälle ajatteleva mies. Lauri oli nähnyt asiakirjoista isä-vainajansa lausunnot, joilla tämä oli tiehommaa puolustanut. Ja vaikka hän ei itse ollutkaan osannut kirjoittaa, osasi hän kirjurille selittää painavia pykäliä.
Erittäinkin oli erinomaisen asiallinen se kohta, jossa Topias-vainaja selitti tien tulevan puolta halvemmaksi, jos se johdettaisiin Teurajärveltä suoraan Palojärveen ja sen pohjoispuolitse edelleen toisen pitäjän rajaa kohden. Vainajan suunnitelman mukaan olikin tielinja vedetty, ja se kulki nyt Paloniemen talon takaa, petäjikön halki. Paloniemi, synkimmän kiveliön keskellä, kaukaisimman järven rannalla, oli siten tulemassa valtatien varteen.
Siihen oli vainajan silmä tähdännyt, ja siihen uskoon hän kuoli, että
Paloniemi kerran vielä on muun maailman yhteydessä.
Tänään, sumuisena syyspäivänä, kun Lauri kaivaa Susijänkän valtaviemäriä, muistuu mieleen taas tieasia.
Pitkään aikaan ei ole joutanut sitä ajattelemaan, samoin kuin ei ole mitään todellista aikaansaanut.
Mutta nyt!
Hän on miettinyt sitä muutosta, mikä hänessä on tapahtunut näinä viikkoina jälkeen vaimonsa katoamisen. Onko tämä ilosta vai murheesta? Hänen olonsa on vapaampaa, ja koti tuntuu paremmalta. Hän nousee nyt pihaan iloisin mielin, sydän toiveita täynnä ja mieli vilkkaissa tulevaisuuden suunnitelmissa. On tullut semmoinen työinto, että tuntuu kuin päivä kesken loppuisi.
Ja hänestä näyttää kuin koko talosta olisi se painostava ikävä, joka kolmena vuonna oli joka nurkkaan tunkeutunut, nyt yhtäkkiä kadonnut.
Se tuntuu hänestä kummalliselta. Ei osaa syytä siihen keksiä. Syyttää joskus itseään, oman luonteensa heikkoutta ja vaihtelevaisuutta. Miksei hän murehdi Ailin karkaamista ja surullista loppua?
Hän on tuntenut tuskaa, mutta se on loppunut.
Milloin se onkaan loppunut? Työntäessään lapiota Susijänkän paksumuhaiseen pintaan tekee hän sen kysymyksen itselleen. Hänen täytyy olla rehellinen itselleen, muutoin hänen rauhansa katoaa…
Milloin onkaan tuska loppunut, milloin alkanut päivä valjeta?
Hän tuntee sen syvällä sydämessään, ja hän tunnustaa sen rehellisesti:
Samana hetkenä se loppui, jona tiesi Inkeriä rakastavansa. Yksi ainoa hetki, silmänräpäys vain, ja kaikki oli muuttunut.
Hänen onnensa on nyt niin suuri, tunne niin täyteläinen ja eheä, ettei hän jaksa sitä entistä murheeksi tuntea, minkä kuitenkin pitäisi olla murhetta ja järkyttää luita ja ytimiä… Hän päättää siitä, ettei hänen tunteensa Ailia kohtaan koskaan ole ollutkaan rakkautta — että se ei ole ollut muut kuin velvollisuudentuntoa näinä kolmena pitkänä ja ikävänä vuonna.
Ajatuksissaan hän polkee lapiota niin, että muha suurina neliöinä nousee ojasta. Koko laaja Susijänkkä on mitattu ja kepitetty sen viljelyssuunnitelman mukaan, jonka hän oppineen agronoomin kanssa yhdessä on sommitellut. Se on suurisuuntainen ja suuritöinen. Vuosikymmenien työ…
Antti kaivaa samaa viemäriä lähempänä järven rantaa. Monen sadan sylen pituinen on jo viemäri, mutta ei vielä puolivälissäkään. Antti on niin kaukana Laurin työpaikasta, että pitää lujasti huutaa, kun toinen toistaan puhuttelee. Luja usko pitää olla sillä, joka uskoo tämän laajan, mätikköisen suon kerran vielä työntävän sakeata heinää.
Mutta vähän vuodessa! Kun kerran valtaviemäri on valmis ja suo alkaa kuivua, niin pian sitten sarkaojat syntyvät ja pinta tasoittumaan saadaan.
Susijänkältä ei sovi näkymään taloon, sillä taaja metsä on edessä, ja jänkän laitaan asti on maa loivaa myötälettä. Mutta siitä paikasta, josta viemärin maanpuolinen pää alkaa, ei ole tielinjaan matkaa kuin parisenkymmentä syltä.
Tielle se tulee kerran maailmassa näkymään koko Susijänkkä! Miltä se näyttänee, kun sirosarkaisena täydessä heinässään lainehtii!
Sitä ajatellessaan Lauri seisahtuu ja katsoo taakseen sinne päin, missä tielinjan tietää olevan. Tässä se on nyt näkösällä, tässä hänen ympärillään, se jättiläinen, joka hänen on voittaminen.
Kun hän taas ottaa lapion, huomaa hän Inkerin tulevan talosta.
Näinä viikkoina, jolloin Antti ja hän ovat Susijänkän viemäriä kaivaneet, on Inkeri joka päivä käynyt työmaalla. He ovat olleet niin ahkeria, että kun aamuhämyssä jänkälle menivät, niin vasta iltamyöhällä palasivat. Mutta päivällistä on Inkeri käynyt heille tuomassa, ja silloin ovat hän ja Lauri saaneet puhella. Lauri palaa työinnosta ja selittää tuumiaan Inkerillekin. Tytön riemu on rajaton, ja yhdessä he jo kuvailevat, miten kaikki tulevaisuudessa on muuttuva ja oleva. Ne ovat molempain ihanimpia hetkiä, eikä heistä kumpikaan näytä muistavan häntä, joka eksyi ja kuoli kiveliöön…
Lauri riemastuu nähdessään Inkerin tulevan. On jo iltapuoli, ja päivällisen aika on ohi. Mutta Lauri arvaa, että Inkerillä on joku tärkeä asia… tulee ehkä tädin lähettämänä.
Ja vaikka Inkeri vasta on tulossa metsän rannassa, seisahtuu Lauri hänen tuloaan katsomaan. Joka päivä hän on huomaavinaan uusia suloja Inkerissä, on kuin tyttö päivä päivältä kaunistuisi, kasvaisi ja viisastuisi.
Kuinka hänen käyntinsä on notkeaa ja somaa… kuinka keveästi hän hyppii mättäältä toiselle… kuinka jalka on siro ja liikkeet rennot…
Ja kaiken tuon hän on nyt vasta näinä viikkoina havainnut!
Inkeri tulee loppumatkan juosten. Hänen silmänsä loistavat, poskensa punoittavat. Hänen tuuhea tukkansa riippuu nyt rentona, paksuna palmikkona, lanteille asti ulottuen. Huivin, joka on ollut päässä lähtiessä, on hän suorinut käteensä.
Laurin kasvot kirkastuvat. Hän pyyhkii hikeä otsaltaan puseron hihalla, ja kun he katsovat toisiinsa, tuntuu molemmista, kuin muuttuisi sumuinen syyspäivä äkkiä valoisaksi kesäillaksi.
»Sinne tuli vieraita… Teurajärven Kumpula ja Saajoranta. Pyysivät sinua hakemaan», selittää Inkeri Laurin luo päästyään.
»Teurajärven Kumpula ja Saajoranta», sanoo Lauri ajatellen. »Nyt arvaan! He ovat varmaan tieasian vuoksi liikkeellä.»
Hän painaa lapion ojan reunaan ja asettaa kintaansa sen kädensijaan.
Nyt hän huomaa, että Inkerin paksun palmikon nenässä heiluu tuuhea tupsu, joka näyttää syntyneen siitä, ettei palmikkoa ole päähän asti palmikoitu. Se somistaa Inkeriä ja ilahduttaa Laurin silmää.
Palmikon päässä ei ennen ole sellaista tupsua näkynyt, ja Laurin mieleen johtuu, että Inkeri on ehkä hänen tähtensä…
He menevät vierekkäin taloon päin. Inkeri on pitkänsolakka hänkin, mutta ei riitä Lauria olkapäähänkään.
»Olet kasvanut tänä kesänä… Katso nyt, kun olet olkapäähän jo», sanoo
Lauri ja ottaa samassa Inkerin palmikon käteensä.
»Pidätkö semmoisesta tupsusta?» nauraa Inkeri. »Minä näin siinä valokuvassa, jonka kansanopistosta toit, että siinä eräällä tytöllä oli tällainen… Koetin nyt niin palmikoida, mutta täti torui…»
»Annahan olla niin… se on oikein soma.»
Kun he joutuivat metsänrantaan ja talosta jo alkoi näkyä pirtin pääty ja toinen puoli kattoa, kysyi Lauri:
»Etkö haluaisi sinäkin kansanopistoon?»
Kysymys tuli aivan arvaamatta, eikä Inkeri osannut siihen heti vastata.
»En tiedä», sanoi hän. »Joutuisin niin kauas täältä kotoa…»
»Ajatteleppa sitä asiaa. Oppisit niin paljon ja näkisit…»
»Täti aina moittii sitä kansanopistoa…»
»Täti on vanhan ajan ihminen… Nyt on jo eri aika… uusi aika jo täällä sydänmaallakin… Mutta olen minä muutakin ajatellut…»
Lauri ei kuitenkaan ehtinyt sitä sanomaan, sillä he saapuivat juuri kujalle ja näkivät vierasten tulevan vastaan. Lauri tervehti heitä kuin tuttavia naapurin miehiä ainakin, vaikka olikin jo toista vuotta kulunut siitä, kun nämä naapurit, joita erotti melkein kaksipenikulmainen kiveliö, olivat toisiansa tavanneet. Tulijat olivat jo ikämiehiä harmaine metsäkyläläispartoineen, Teurajärven perintötilojen omistajia.
Jo oli kuulunut Teurajärvellekin Laurin vaimon katoaminen. Rantamailta käsin oli sinne tieto kulkenut. Siellä oli kerrottu, että emäntä oli marjaan lähtenyt ja sinne eksynyt.
Siinä kujalla jo vieraat tapahtuman ottivat puheeksi, osanotolla surkutellen kovaonnista miestä.
Lauri ei tahtonut mitään vaimonsa katoamisen syistä selittää, arveli vain vierasten puheisiin:
»Niin on käynyt, hyvät vieraat. Lienette kuulleet etsimisestä?»
»On kuultu. Mutta tikku on yksi ihminen tämmöisillä takalistoilla… Ellei juuri sattumalta päälle astu, ei hakemalla kohtaa… Ei ollut ensimmäinen eksyjä näille kairoille… On monta mennyt minunkin muistooni… On mennyt, ettei ole luun murua koskaan löydetty…»
»Ja tämä sinun vaimosihan oli lisäksi outo, etelästä tullut… Ei kummakaan, että eksyi», sanoi vielä vahvikkeeksi toinen isännistä.
Keskustellen he nousivat portaille, ja Lauri käski vierasten käydä tupaan, joka oli suuri, valoisa huone porstuan toisella puolella.
Siinä oli Laurilla kirjahyllynsä ja sanomalehtensä. Olipa pöydällä, ikkunan alla, kirjoitusvehkeetkin ja mustepullo.
Vieraat istuutuivat, partojaan pyyhiskellen.
Aamulla varhain he olivat lähteneet Teurajärveltä ja nyt iltapuoleen vasta perille saapuneet. Ei ollut »tänä kesänä näiden järvien välistä taivalta kukaan kulkenut. Polku olikin paikoitellen kadonnut kokonaan.
»Vaan tuntuvat vielä ne Topias-vainajan veistämät pilkat», selitti Saajoranta. »Vaikka kyllä niiltäkin outo eksyy, mutta meille ovat molemmille maat siksi tutut, ettei harhaan joudu, vaikka sattui tämmöinen sumuinen, päivä.»
Tiedustelivat vieraat vielä vuodentulosta, kertoivat, että niin oli kova se Perttulin halla, ettei riiheen pantavaa tullut Teurajärvellä, ei taloissa, ei kruununtorpissa. Miten oli täällä Paloniemessä?
Ihmetellen vieraat kuuntelivat, kun Lauri kertoi, että oli osa saatu raskaita, hyvin itäviä ohria ja kaikki lyhteet toki riihessä käytetty. Ja sitten vasta kummastuksensa lausuivat, kun Lauri lakissaan uutisviljaa toi nähtäväksi.
»Siinäkin se oli vähän pitkämielisempi mies, Topias-vainaja», alkoi Kumpula, vanhempi isännistä, selittää, »kun tämän järven rannalle alkoi talon tehdä. Olisi ollut kruununmaita sekä Teurajärven että Särkijärven rannoilla, ja oli sieltä vainajalle tarjottukin, että niistä järvistä toki pääsee vesistöjä pitkin kotirannasta kirkolle asti, vaan ei pääse tästä järvestä veneellä mihinkään. Mutta ei pelottanut se Topias-vainajaa; ymmärsi, että maa on tämän järven rannalla viljavaa, — älysi, että lujempi on tämä niemi hallaa vastaan kuin muiden järvien niemet. Ja senvuoksi tähän asettui ja tälle niemelle talon perustuksen laski… Muistan vielä… Ja eikö liene silloin jo sillä vainajalla tunnossaan kuvastunut tiekin… Semmoiseen käsitykseen olen jäänyt… Ja hänenhän se oli alkuunpanema koko hanke…»
»Hänen oli», vahvisti Saajoranta. »Hän se osasi maatkin näyttää ja selitykset antaa, missä parhaat hiekkaharjut kulkevat…»
»Jaa», myönsi siihen Kumpula ja kiirehti sitten sanomaan: »Et ole kuullutkaan viimeisiä uutisia, Lauri!»
»En ole kuullut. Muistanut olen ja pitkästynyt… Taitaa olla vierailla hyviäkin uutisia?»
Lauri näki isäntien nauravista silmistä, että hyviä niillä oli uutisia.
»Onpa ne melkoisia uutisia», jatkoi Kumpula. »Onpa semmoinen uutinen, että toteen käypi Topias-vainajan ennustus…»
Ilosta hypähti Lauri seisomaan ja kysyi vilkkaasti: »Ettäkö tie tulee tämän Palojärven kautta tehtäväksi…?»
»Juuri niin… tuosta juuri talon takaa, josta linja, Topias-vainajan ehdottama, on vedetty… Ja vielä muutakin…»
»Valtio on siis myöntänyt?»
»On myöntänyt, ja osa rahoja on jo kirkonkylän postitoimistoon saapunut… Ja sitä varten nyt tämän Saajorannan kanssa olemme liikkeelle lähteneet, tietoja sinulle tuomaan…»
Paloniemen Lauri oli valittu tienteettäjäksi viimetalvisessa kokouksessa. Vaikka hän olikin nuori mies, myönnettiin hänellä olevan kykyä ja taitoa johtajaksi ja tiedettiin hänen myöskin tuntevan maat ja jänkät, joiden läpi tielinja oli vedetty. Nyt oli tienpohjan teko päätetty jo tänä syksynä aloittaa, ja Laurin asiana oli huutokaupassa myydä pohjan luonti ja tasoitus…
Siitä olivat Teurajärven miehet lähteneet Laurin puheille. Sillä he arvelivat, että jos sulaa syksyä riittää pitemmältä — kuten joskus riittää —, ehdittäisiin päästä hyvään alkuun. Lisäksi tiesivät isännät kertoa, että tukkitöistä päässyttä työväkeä oli rantamailla viljalti, joten oli hyvin luultavaa, ettei pohjan luonti nousisi korkeaan hintaan. Laurin olisi nyt heti lähdettävä rantamaille ja otettava johto haltuunsa, pantava alkuun tienpohjan luonti. Kaikenlaisista seikoista siinä juttelivat. Siitä, kuinka paljon valtio oli myöntänyt tierahoja, joiden uskottiin hyvin riittävän, ja siitä, että tien oli määrä valmistua viidessä vuodessa.
»Ei ole siis enää kaukana se aika, jolloin tämäkin talo, joka on ollut kaukana kaikkien kulkureittien takana, on valtatien varressa», sanoi Kumpula. »Olisipa saanut elää Topias-vainaja, että olisi kuullut…» »Siihen uskoon kuoli», arveli Saajoranta. Siitä alkoivat kuvailla sitä mukavuutta, jonka tänne erämaihinkin tien valmistuminen tuottaa. Jo tulee helppo elää nousevan polvena. Eivät tiedä siitä vaivasta ja rasituksesta, jonka tämä polvi tietää. Eivät tiedä mitä mieheltä kysytään, kun kaikki kosket, vastavirrat ja nivat sauvoo ja suuret järvenselät soutaa jauhosäkin kotiansa saadakseen. Eivät tiedä mikä on ollut vaivana, kun kesäiseen aikaan vainajaksi joutui. Kantaa piti ruumis poikki leväisten jänkkien, yli korkeiden vaarojen ja veneessä kirkon rantaan kuljettaa…
»Uusi aika alkaa nyt näissäkin kiveliöissä…»
»Niin alkaa. Kun toisi hyvää tullessaan eikä entistä rauhaa rikkoisi…»
He olivat siirtyneet tuvasta pirttiin, penkillä istuivat ja odottivat ateriaa, jota Inkeri ja täti valmistivat.
Lauri oli istunut miettiväisenä paikallaan. Sitten, jatkoksi vierasten äskeiseen puheeseen, hän virkkoi:
»Tietoja ja sivistystä sitä tietä tänne kiveliöön tulee… Mutta mitä täältä sitä myöten pois menee, emme osaa vielä sanoa. Varmaa kuitenkin on, että sivistys ottaa jos antaakin. Tuhatvuotisen rauhan rikkominen on synti, mutta ellei sitä kerran häiritä, on se vielä suurempi synti…»
Muut eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä Lauri tarkoitti.
»Taidat sitä vaimo-vainajaasi niin murehtia», arveli Kumpula.
»Eipä sitä käy kummasteleminen, jos murehtisikin», sanoi toinen.
Lauri ei virkkanut mitään. Ja vieraista tuntui kuin Lauri ei olisi maantiestä niin paljon iloinnut kuin he.