IX
Laurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.
Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten, istuivat lieden valossa.
Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta seuraamaan kirjan sisällystä.
Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt
Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.
Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa, joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa, josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin hiiren häntä… Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli… Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja siitä, että palmikon päässä oli tupsu…
Oliko hän muuten kaunis?
Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan…
Hän heilutti päätään peilin edessä… Jos olisi semmoiset leningit kuin kirkonkylää tytöillä!
Hän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.
Noin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.
Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon. Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan alla…
Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet…
Se karkasi… eksyi ja kuoli!…
Eipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!
Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua, Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut… Kun en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli…»
Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin että ikkunat helisivät.
* * * * *
Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.
Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin, vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä kysytyksi.
Mutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:
»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»
»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän sulan aikana saada valmiiksi… Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven kautta luulen tulevan.»
Antti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:
»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»
»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»
»Siinähän on rikas tyttö, se Anna…»
»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen, kun semmoisen kolttosen teki se emäntä… Luulisi saaneen…»
»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.
»Mistäpä sinä sen tiedät… Ja kukapa heidän välinsä tiennee… itse tiennevät, jos tiennevät… Hyvä on mies nyt taas… Menikin sen vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi… Nyt näyttää, että on isänsä poika…»
»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.
»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.
»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,
Mustikkamäen Anna vai minä?»
»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan…»
»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.
»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»
Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.
Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.
Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma puuhaili muissa askareissa.
Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.
Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.
Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät ennen koskaan olleet mitään puhuneet.
»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin puhdistivat samaa lehmää.
»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.
»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»
Selma alkoi heltyä ja ilmoitti:
»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»
»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»
»Siellä oli… En taida sanoa…»
»Sano nyt, Selma!… Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»
»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija… Se oli hauskin aika elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon isäntä-vainajan kanssa… ja siitä asti olen ollut…»
»Hylkäsikö se Selman?»
»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki mieli minun omaani… Se oli sydämetön ja huono ihminen… Se laittoi huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi vieressäni… Jumala tietää, että viaton olin… Mutta hän sai tahtonsa perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi…»
Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.
»Totta kai uskoi… Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut…»
»Menivätkö sitten naimisiin?»
»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa sieltä… Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen aioin monesti mennä… Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut…»
»Jopa se oli ikävää!»
Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.
»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori. Mutta kerran sinäkin rakastat… silloin tunnet mitä rakkaus on… Se ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti… Semmoinen on minun rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä…»
»Selma rukka!»
Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.
»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen ja olen väliste ihan tukehtua…»
Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.
Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.
Lauri ja Hietaniemen Iisakki!
Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta pitkän ajan perästä.