X
Lauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.
Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen kellastuneet kaislikot.
Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.
Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä kirkonkylässä, tieasioilla.
Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan, vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä erkani.
Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin koskaan.
»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä, ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa. Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi… Kunpa Jumala meitä auttaisi molempia… Uskotko niin, Inkeri?»
»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi…»
»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan. Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä koti on…»
»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin… Kuinka tahtoisin olla sinulle hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja vaatteita… Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä…»
»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia… Ja minä alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä…»
»Sinä et rakastanut Ailia?»
»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo, kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta…»
»Kaikki sen ovat nähneet… Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla kuin ennen…»
Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä aikovat olla.
Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio…
Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin ulompana… Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion, jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot suurimmat, kallion lähellä… Siinä on syvin hauta… Inarinjärven syvyinen…
Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan…
»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois… katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari…»
Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy venevalkamankin puolelle…
»Kauhea myrsky…! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven syvyinen?… Siinä käy hirveän suuret aallot…»
Inkeri on pelosta kalvennut.
»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.
Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.
Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät ja avaavat eväskonttinsa.
»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa tapahtua…»
Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse sielun pohjaan asti.
»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö huokaa, ja metsässä myrsky tohisee… kuuluu kuin kaukaisen kosken pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.
Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa häntä lämpimänä.
»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.
Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.
»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista, että minun elämäni onni riippuu sinusta… Sillä minä tiedän nyt, että rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni… Olen niin onnellinen nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä… Hyvä Jumala on sinut minulle antanut… Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää… Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin voisit arvata, kuinka kallis olet minulle… Tiesikö äiti-vainaja, kun sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi…»
Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan… Hän kietoo kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.
Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina päilyvän…
»Nyt sinä jo olet omani… näin kihlaan sinut, omakseni…»
Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille…
Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu…
He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.