XI
Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.
Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna on lumen alle haudattuna.
Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen sydäntalvella muihin töihin.
Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri elämä sitten viime talven.
Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia. Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.
Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.
Laurilla näyttää olevan kiire mielessä.
Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.
Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää, että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.
Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu hänen mielensä keveämmältä.
Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista sataa.
Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.
Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman alakuloinen.
Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.
Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.
Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään… Hänen sydämensä on täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu hänestä, että hänen onnensa on niin suuri… niin suuri sen nuoren tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä hänelle… Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa… hänen onnensa kantakivi…
Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan. Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita, näkyi kiesejä ja vaunujakin.
»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten viljelysten ympäröimänä… Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi! Ja Lapin tunturit tuolla vieressä… Siinä mahtaa olla erinomainen isäntä?»
Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.
»Siinä se nyt on se Paloniemi… jos olette kuullut puhuttavan…» vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin…»
Onhan vieras kuullut siitä talosta ja siitä miehestä puhuttavan.
»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista emäntää ja semmoista isäntää…
Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.
Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka vapisuttaa sydäntä…
Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee puolelta toiselle.
Hän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.
Se onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.
»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla. Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan, joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole kertonut mitään sinusta enkä itsestäni… Eikä kukaan tiedä, että olen siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven Mustikkamäen Annan…»
Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin, kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?
Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin lapsellinen.
Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka toimittaa postiin ennen kotialähtöään.
Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.
Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun, että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.
Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka. Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä vaivata.
Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!
Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi, ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän tanssipaikkoihin…
Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että hänen mielensä rauha katosi…
Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja jalkoja, tuuheaa tukkaa…
Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin…
Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »… Minulle tekee niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun kukkaani joku koskee… Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni omia ajatuksiani…»
Siihen tapaan hän kirjoitti.
Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän kirjeen, hän pääsi rauhaan.
Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.
Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.
Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.
Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.
Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma jäivät kotimiehiksi.
Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.
Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä. Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se nyt näytti alkavan paremmin menestyä.
… »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon, että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut…»
Kirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.
MURHEEN VOIMA
»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»
»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.
»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken kuluttua.
»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi
Lauri.
»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?» sanoi Selma.
Lauri säpsähti.
»Kuinka niin?» kysyi hän.
»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli rantamaille…»
»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin…»
»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan maailmaan…»
»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan…»
»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen…»
Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse kylmä niinkuin tavallisesti.
Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä…»
»Mitä ikävöisi… lapsuudenkodissaan…»
»Ei sitä tiedä…»
Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma meni navettaan iltalypsylle.
Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä. Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä takaisin…» Mihin ikävöisi ja ketä?
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen liekkiin…
Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.
Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.