XII
Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot, korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.
Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa pitkien petäjien latvoja.
Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko keväinen kiveliö.
Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen
Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.
Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä melkein yötä-päivää.
Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt. Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä keväänä koirankaulaan salvettu.
Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä, rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei hanki kantanut suksiakaan.
Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty kolmatta viikkoa.
Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä olivatkin keskissä.
Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle selälle katsellut… Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi, koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan kodista ja asettua rantamaille. Siitä soimaili omatunto häntä, ja siitä tuntui mieli joskus raskaalta.
Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet, sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut. Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta…
Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki unohtavansa.
Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle…
Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa pidettiin…
Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.
Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä…
Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi. Hän nousi ja käveli navettaan.
Selma oli parhaillaan lypsämässä.
Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo, alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.
Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen syöntinsä kesken.
Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:
»Riekko ikävöi Inkeriä… Inkeri tulee pian hoivaamaan…»
Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.
Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.
Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.
»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan antautua…»
Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.
Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan kiiltelevää venettä vesille.
Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin kuusikoissa…
Laurin herkkä mieli iloitsee… Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen, jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme… ystävämme olet… et rauhaamme riko… sinua varjelemme… joka uskollinen meille olit…