XIII
On tullut kesä ja pian mennytkin.
Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää ei ollut Laurin muistiin ollut.
Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras vihannoi.
Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.
Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.
Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.
Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee…
Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä, mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon hetkiä on työhön lähteminen…
Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä tullut.
Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee… Mutta hän polkee lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän…
Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on kalpea ja hiestä märkänä.
»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»
Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei vastaa, sanoo täti:
»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan naimisiin…»
»Miksi niin?»
Lauri kysyi hätäisellä äänellä.
»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon mielistyisi… Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä, huippaluontoinen… Ehkä äitiinsä tullut… Tiennetkö sitten, että on äpärä?»
Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan syvemmälle kuoppiinsa.
»Sitä murehdin että terveytesi menetät… Yöllä valvot, päivät raadat. Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä, jonka Jumala tieltäsi korjasi… kiusaamasta…»
Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:
»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen, ja miksei ole, kun kerran on luvannut… ja onkin… vaan ajattelin, että kun teillä on niin suuri ikäerotus… Mutta eihän se siihen kuulu… Pianhan se sieltä palaakin… kuukauden päästä… Ja kaiketi kirjoittaakin… Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»
Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on joku… joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee… ja hän hakee Inkerin vaikka maailman ääristä… Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.
Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee, ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn… Silloin ilmestyy siihen se sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan nuoleskellen katsoo Inkeriin…
Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää vasta kun on kotipihalla…
Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn lähettäessään Inkerin maailmalle?
Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa… Eikö Inkerikin oppisi!…
»Huippaluontoinen…»
Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan maailman sudensuuhun!
Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut sitäkään, että… että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö… Ja hän oli maailmalle mennessään ollut täysi mies.
Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!
Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee, tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.
Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.
Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin sanomalehdet.
»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»
Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja siinä heti aukaisee.
»Eikö ala jo sieltä tulla pois… johan on pian vuoden oppiretkellään viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.
Lauri lukee Inkerin kirjeestä:
… »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi…»
Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden. Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta toiselle notkahdellen.
Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille. Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.
Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa. Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.
Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta sillä tavalla?
Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin kirjeen sanat parhaalla tavalla. Nyt tuli ikävä, kun alkoi lähestyä hetki, jona pääsisi takaisin; nyt pyysi anteeksi, että oli niin välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!
Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua vihmoisi…
Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten myötävirroille koskiveneessä… Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti…
Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä kaunistunut?
Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen…
Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen vai suruinen, onko kumpaakaan… Hän on ikävinä hetkinään joutunut ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana… On nähnyt Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen… Taas toisella kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa… Kun kättä antaa, niin tuntuu vieraalta ja sormen nenät kylmiltä… Se ei ole enää sama Inkeri…
Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle…
Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen elinajakseen.
Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan taivaalle… Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa Särkijärvelle asti… Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo kaikin puolin runsas… Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa ja valmista saada… Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja, asuinrakennus maalattu, uusi navetta… Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!
Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan pitäisi… Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali… — Äiti, äiti, siunaa meitä!
Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan. Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.
Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki, että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka haaralta kiveliöstä päin…
Vene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville…
Silloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion faelta…
Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli, oli Inkerin ääni!
Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt, on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt…
Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän saa sanoista selvää…
Hän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.
Silloin taas kuuluu huuto.
Se on Inkerin ääni!
Yksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan on pyrkinyt… Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen näkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan…
Nyt taas huutaa…
Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin…
Lauri ehtii ajatella:
— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta… rakas…
Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja tupsun sen päässä… »Inkeri! Inkeri!»
Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten sydäntään, joka vapisee ja riehuu… Mutta Inkeri irtautuu hänen sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen… »Inkeri… rakastettuni…»
Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän hansikkaan… »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot…» »Lauri, Lauri!…»
Inkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.
Lauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat…
»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja petollinen…»
Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin raukeata, lakastunutta…
»Saatatko antaa anteeksi… Voi, minä en ole…»
»Mikä sinun on?»
Lauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse…
»Lauri, Lauri… Minä olen… senvuoksi karkasin pois… sinun turviisi… minä olen vietelty!»
Lauri tuijottaa häneen tuokion… Silmät kadottavat kaiken ilmeensä, kasvoilta pakenee viimeinenkin väri… Hän horjahtaa askeleen taaksepäin… huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän, vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky tuntuu hiljenevän… lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle…
Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen vääntyvän luonnottomasti… näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän…
Silloin Inkeri ottaa vauhtia… maailma mustenee… ei kuulu, ei näy mitään… ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen…
Yöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.
Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.