XIV
Uusi aika oli tullut kiveliöönkin, ja erämaan rauha oli rikottu.
Leveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien rannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa toisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä vuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja kylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän mies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut tavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.
Paloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee entiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä päärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on poissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä jo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän, joka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy maantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla maalatut.
Talon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on väljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja juomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on kauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin järven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita ja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit ilahduttavat katsojan silmää.
Asuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää, siihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.
Suuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne koivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon tekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion tehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin, eikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus tuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi pihaa.
Näköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut ovat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee siinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista hirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon Lassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.
Ihmiset sanovat, että Lassi on sen Inkeri-vainajan Veli…
Heinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa etelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle rantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta kuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee talon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon, niinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt. Vaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen ja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan omissa mietteissä.
Äsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit ovat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.
Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies, hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas Pohjolaan.
Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat, poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on sama, ehkä vähän jäyhempi.
Ystävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.
Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt…
Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle, ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee…
Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu..+
Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita, mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.
»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.
»Lähdemmekö ensin Susijänkälle… katselemme navetan ja muut sitten», vastaa Lauri.
He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.
Lauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.
Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat samaa asiaa.
Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen, jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina Mukkajupukkaan asti.
Tieltä kuuluu kärryjen pärinää.
»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön… uusi aika, helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo Peltola.
Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy kummallinen kiilto.
»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle päin.
»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla pakenee… kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika… Sillä maaemo huutaa poikiansa työhön…»
»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.
»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä…»
Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä, kun hän puhuu:
»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili. Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet… tiedät kaikki… Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan… Minä lähetin maailmalle rakkaimpani… Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan murheen… Nyt ymmärsin rikkoneeni… ja minun tuskaani ei kukaan tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni tätä kaikkea tehnyt… vaan kuollakseni olen tehnyt…» Laurin kasvot värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri tarkoittaa.
Lauri jatkaa:
»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen — ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin imenyt… Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin, vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän… Paljon on uusi aika minulle antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni…»
Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:
»Ymmärrätkö minua?»
»En vielä. Odota, että kysyn.»
Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä hehkua.
»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»
Lauri hengittää syvään.
»Se on murheen voima», vastaa hän sitten, katse tähdättynä kaukaisuuteen.
Peltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet läikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava heinä ja törrötti punaisia heinälatoja.
Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä
Lauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.