I
Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.
Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.
Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen. Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon, Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta…
"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.
Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina sieltä näkyi usvaa…
Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi" pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin, että asuinrakennus oli kuin tulessa…
Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna metsänlaidassa kyyröttäen…
He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät. Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin, kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:
"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"
Simo heräsi mietteistään ja vastasi:
"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä… Kun katsot suoraan tuota Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen nenä…"
"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.
"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata… ja kielsi minuakin hakkaamasta…"
Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.
Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea, että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään, karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat… Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti…
"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.
"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.
Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää ajokastaan nopeampaan vauhtiin.
Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren, saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan siitä samanlaisena.
He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen, jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut. Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.
Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:
"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta tukkia…"
"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän kautta kulki?" kysyi Selma.
"Siinä se on… se on kruunun metsää…"
Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja, jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille. Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.
Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä, käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan…
"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti…"
"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi
Selma.
"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"
"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä ja oli olevinaan muita mahtavampi…"
"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, — se on sama mies…"
"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.
"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla… siivosti ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään…"
Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin haihduttaakseen äskeisiä muistoja.
Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.
"Näetkö savua?"
"Näen toki… Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."
"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa…"
"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä…"
"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita…"
Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan…
Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään, jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä…
Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:
"Ne näyttivät tulevan talosta päin."
"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa pitävät…"
"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä…"
"Tukkilaisia ne ovat… Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi…"
Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta pystyssä…
Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.
Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.
He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa kohti…
Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi, hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin silmässä riemukkaan ilmeen…
"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi
Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle…
"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno koskaan hakata…"
"Niin minunkin mielestäni…"
Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.
"Kohta ollaan perillä!"
Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.
Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään…
Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä…
Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:
"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa… Terve tulemaan,
Selma!"
Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä…
Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen kasvot voivat olla niin miellyttävät…
Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.