II
Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.
Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.
Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja
Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.
Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan, kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä toiseen tuoda.
Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän työnsi kolmilaidan vesille.
Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.
"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.
"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla… kaikkea on yllin kyllin eikä ikävä haittaa…"
Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit valkoiset hampaansa välkkyivät.
Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia koivunvesoja varavitsoiksi.
Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.
"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin uudestaan laskea, niin tuo maalle… Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras lahnain kutuaika."
"Kyllähän minä… vanha kalanpyytäjä… Kuinka lienevät saaneet kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.
"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat kalamiehet ovatkin… Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi…"
Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene. Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti veneensä suuntaa pitäen.
Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti muutamia kertoja voimansa takaa.
Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin, jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä, kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.
Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen, sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta, Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.
Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille, Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen, sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven lahdet…
Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan…
Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset istuivat. Yksi hoiti perämelaa…
Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen, ohjata venettään etelää kohden.
"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme…"
Simo hellitti soutamisen ja vastasi:
"En ole kalan pyyntiretkellä!"
Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan rokonarpinen, pitkä mies huusi:
"Valehtelet!"
He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat…
Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.
Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä, kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset… Samat olivat vedenväriset silmätkin…
"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia miehiä.
Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja veti nyt täysin ottein.
— Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, — ajatteli hän, mutta omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen… Äänikin sillä oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut niskaan ja heittänyt ulos… Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa painanut…
Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan peittyivät…
Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.
Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä väleen katoaisivat myötävirroille… ja sinne jäisi paksu Sakarikin… Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille, kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät… mihin lienevätkin kadonneet… ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan…
Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä palaamassa.
Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.
Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.
Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:
"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"
"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan orasta.
"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin…"
Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa kodissaan viihtymään.
Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman terveiset moneen kertaan mainitsi.
"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja työnsä joka päivä pyrkii tekemään… Rantamailta olen itse kotoisin, virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut, vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin…"
"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista… Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa… nyt tähän maailman aikaan…"
Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä…
"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä", virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:
"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä — nyt kun Selman sain toveriksi…"
Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.
Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle, ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.
Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.
Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.
"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.
"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi…"
"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin Lapin noidan kiroja?"
Esa hymähti.
"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin", sanoi hän.
"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja hullutusta kaikki…"
Esa rykäisi.
"Niin tuo lienee. — Tiennetkö sinä — kertoiko isävainaja — mitä huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon tekoon?"
"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan… mitä huhuja ne olivat?"
"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään… eivätkö ne liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa…"
Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.
"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.
Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen…
Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.
Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:
"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy nousevan?"
Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.
"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.
Hetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:
"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?"
"En ole kuullut…"
"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat", jutteli Esa. "Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut tuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä ja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin. Siihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka, jolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa töissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven eteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on. Mutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa Jantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon vierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin päätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja ajaa Jantukka pois koko järven rannalta.
"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin aika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko laskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä. Isossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään. Lantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä kestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja jäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli ystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten veneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle lähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa ja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä… Syysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri olemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen Rauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden, jonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti Jantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen… Siitä asti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi… Rauni liittyi sitten Jantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta…"
"En ole näistä kuullut", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut kertomuksensa. "Mutta voisivatko ne olla tosia?"
"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan Uimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen nenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut…"
Esa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan osannut vastaan väittää.
"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?" kysyi hän hetken perästä.
"Olen minä senkin kuullut", virkkoi Esa. "Minulle kertoi Utuniemen tarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni se on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla on elänyt…"
Sen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain miesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja loilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa Uimaniemen takaa Isoonsaareen päin.
Esa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:
"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa… Kelvottomia tuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja alkoivat siinä kujeitaan jakaa… Onko niitä Utuniemessä käynyt?"
"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät…"
Simo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän tuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari, käveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.
"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni, keikkaselkäinen ja herasilmäinen mies", jatkoi Esa äskeiseen puheeseensa.
"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?" vilkastui Simo kysymään.
"Oli, oli… Tunnetko?"
"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi… Tylynnäköinen mies…"
"No tyly…"
Heidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua seljemmäksi.
Simo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei virkkanut siitä mitään Esalle.
"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla", sanoi Esa samassa.
"Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies…"
"Se näkyy olevan", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti airoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.
He olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko oli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi kilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle päin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.
Simokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:
"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen pääty… jos elänen…"
"Hakkaisit nuo koivut pois", neuvoi Esa, "niin näkyisi koko talo ja vainio kauas järvelle!"
"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa… Siihen kokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan…"
"No, se tuo nyt lienee… Taitaa olla asekoivua joukossa?"
"Reenjalaksia kuin rytiä…"
Kun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän, että törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.
"Onpahan Selma huomannut tulomme", sanoi hän hyvillään Esalle.
Ja alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.