III
Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon. Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.
Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana, niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja, ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen huoleti luottaa.
Elsa-parka!
Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias…
Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä katsellessaan.
Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän…
Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:
"Joko Simo meni?"
"Jo meni… venekin jo katosi niemen taakse…"
"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä alkoi kotirannan koivikko näkyä."
"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi…"
Selma tarjoutui lypsämään.
"Kyllä minä", vastasi Elsa. "Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin
Pohjantähti."
Selma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.
"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?" kysyi
Elsa, lopetettuaan lypsyn.
"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat", selitti Selma. "Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi."
Kun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään kantaen, virkkoi Elsa:
"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen…"
"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi…"
Maitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan kaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja viilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi maidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle järjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen kupposen rieskamaitoa särpimeksi.
"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit, kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen huipuilla!"
"Ja järvi kirkkaan sileänä!… En näe, mutta tunnen sen… Muistan entisestä… Hyvä Jumala kuitenkin!"
Elsa purskahti itkemään.
"Kun eläisi vielä äitikään!"
Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden kesken sokean kanssa.
Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:
"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne tulitte?"
"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.
"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."
Selma tuli uteliaaksi.
"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut ruveta asumaan… Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin…"
"Ei se ole tarua… jospa se olisikin tarua… Minä tiedän kaikki Utuniemen tarinat… Simo ei tiedä… Isä ei kertonut kenellekään, mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi…"
Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.
"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut, niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin…"
Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin. Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.
"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan… Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa sinkauttanut maailman ääriin asti…"
He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.
"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"
"Näen… tässä se on."
Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:
"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla, Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä. Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven kuiviin…"
Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää, sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.
Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.
"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle, nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona… Jantukka istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle… Silloin äkkää hän miehen pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka heti tupsahtaa kodan katolta maahan. — Juhon miehet näkevät veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen silmänsä… Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia…"
"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.
"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin tapaturman kautta."
Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.
"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan…"
"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi
Selma, alkaen voittaa pelkoansa.
Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan
Selmalta:
"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?"
Selma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:
"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat
Jantukan entisissä kalavesissä…"
"Niin, niin", myönsi Elsa. "Äiti kertoi, että silloin kun isä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle Pikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja varoittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt… Oli vain sanonut, etteivät Jantukan kiroukset häneen pysty…"
"Eivätkä pystyneetkään", sanoi Selma melkein hyvillään.
"Eivät pystyneet", myönsi Elsa. "Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa pelossa ja rukoili Jumalan suojelusta… niin itse kuolinvuoteellaan kertoi…"
"Pelkäätkö sinä?" kysyi Selma.
"En minä osaa pelätä itse kohdaltani… Mutta äiti-vainaja sanoi… eikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä… sanoi, että vielä on Jantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu… hänelle oli niin unessa ilmoitettu…"
"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset taikauskoja, vanhan väen luuloja…"
"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi vuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi noitua…"
"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut
Jantukasta mitään…"
"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa…"
"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti
Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että
Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.
"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja pelko sydämessä öisinkin…"
"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"
"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu… Välistä kuulen kuin avunhuutoja Veksalahdelta päin…"
"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."
"Kunpa ne unohtuisivat!"
Elsa pusersi Selman kättä.
"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin kotona!"
"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"
"Minä koetan olla uskomatta!"
He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää, kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään mitään, vaan koetti puhua muista asioista.
"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi…"
"Sepä olisi hauskaa…"
He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.
Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.
"Selma ja Elsa… Selma ja Elsa… jopa tulit… jopa tulit…
Jantukka… Jantukka…" hoki se.
Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:
"Mene pirttiin… mene pirttiin… noita tulee… noita tulee…"
Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä
Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.
Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan, vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka sitoi Elsan otsalle.
Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin lankavyyhti. — Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa heikko, — ajatteli Selma.
Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista nukkuneen hengitystä.
Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen tarvetta.
Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.
Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien kukuntaa.
Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.
Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen kuuntelemaan.
Kuikkako se oli?
Ei ollut…
Huuhkain ehkä… Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.
Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, — lohdutteli hän itseään ja koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.
Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt, sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.
Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea…
Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä katsomaan, nukkuiko Elsa…
Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!
Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi… Elsa näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli yötä.
Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin. Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan…
Niin se olikin!
Rohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän reippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli tarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille, astui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti pitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan… Hän souti läheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut tuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle järveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat sujuivat veteen asti.
Pajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat verkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia, sillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin hän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan, ja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.
Kun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta pajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän kookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä lahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä olevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.
Olivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne oli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo tukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin lähteneet!
Silloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan…
Selman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän muisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat outoja…
Hän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta kääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt mihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä irroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että punakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi…
Hän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja veti venettä maalle päin… Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän veneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja hyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan olkapäihinsä… Muuta hän ei muistanut.