IV
Juhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja heinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka aikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi kesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.
Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.
Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.
Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan, mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman aikojaan tuli äkkiä ikävä.
Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta, tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.
Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?
Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä. Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.
Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni. Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan siitä…
Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään. Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!
Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.
Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.
Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta…
Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!
Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!
Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.
Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan. Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi Aapoa työtoveriksi.
"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."
Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen. Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen, mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä koskaan tyhjää tarjonnut.
"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät talvet tukkitöissä kulkevat… Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.
He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä siihen upotettaisiin.
Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa…
Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli heitä päivälliselle pyytämään.
"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui
Simo vaimoaan.
Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.
"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"
Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.
Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:
"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"
"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat ja ovat kuin kotonaan… kodikseen ovat ottaneet…"
"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä
Aapo kuulisi.
"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään, että Selma tarkoitti totta.
Aapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo valmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi järven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli kolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä astiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut toimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden kanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.
Simo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä saattamaan.
Ikävältä tuntui ero molemmin puolin.
"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin", hyvästeli
Simo.
"Osataanpa tänne vielä, jos eletään", sanoi Aapo.
Mutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.
Simo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan niemen taakse.
NOIDAN KIROT 135
Sitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.
He lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin harvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen marjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut läjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.
"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla valmiina", sanoi Simo.
Kun pihaan nousivat, kysyi Selma:
"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?"
"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla", selitti
Simo.
Selma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo kahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli sattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen kanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen piti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten hajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan kiuas, jota olet pelännyt!
Hän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat kovat juuret.
Iltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui hätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois vuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.
"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä otsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.
Kun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei herännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.
"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri…" alkoi Selma kertoa.
"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun saapi nukkua."
Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.
Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan viimeinen kajastus.
Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen loisteeseen tupakoimaan.
— Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, — ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.
— Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, — ajatteli hän lisäksi.
Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen
Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.
Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:
"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto… kuuluu… niitä on kolme miestä… Riennä… riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"
"Hourii se… hourii se!" sanoi Simo itsekseen.
Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli.
Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.
Simo painoi oven kiinni.
"Jantukan kirous — Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi, että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota kiuasta hajalle!"
Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.
Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella äänellä kuin voi:
"Elsa nukkuu oikein rauhassa… Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne aamulla jääneen kalakontin."
"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan näkemään Simoa.
"En toki."
Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten. Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi tuntui vavahtelevan.
Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään. Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan Selmalle mennyt selittämään!
Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä törötti.
Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen, ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi, niin toinen oli perässä tulossa… Puoliväliin sai paljain käsin puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.
— Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, — hymähti hän ja iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.
Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei saanut selvää, mistä päin.
Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.
Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti…
Ei kuulunut enää mitään.
"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.
Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja kumartelivat.
Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään, että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti, jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen…
Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen. Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan ollut niissä nähnyt.
"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä, viitaten Elsan huoneeseen.
Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.
"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo ennenkuin Selma ehti kysyäkään.
Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.
"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän puoleksi nauravin suin.
Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.
"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut sitä pelätä ja uskotella sinullekin…"
Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:
"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan kiroukseen vieläkin…"
"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"
Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:
"Elsan vuoksi."
Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.
"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa…"
"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.
Simo mietti hetken.
"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"
Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään, vaikka koettaisikin…