V

Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä, keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi. Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat, otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.

Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja riensi jo pihalle vastaan.

Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista pikku tarvetta.

Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät, tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt, kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa lyödä hirttä hirren selkään!

Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä, kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä hevosia ja hakkuumiehiä.

"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, — isommat kuin kuluneena talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne jo olin tullut luvanneeksi…"

"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä yhtään?"

"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä, vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty… Mitä sinä niistä?"

"Ilman aikojani… Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta…"

"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli… Se, joka tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin. Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies…"

"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.

"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi…"

"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"

Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.

"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän sanoi.

"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä vähän käsitellä."

Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa…

Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.

Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin kohtalo unohtui.

Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.

Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.

Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo vasta oli tuonut.

Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.

Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:

"Kun en minä ehtinyt avuksi…"

"Elä nyt, hyvä ihminen, houri…"

"En minä houri… Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi
Veksalahdesta…"

"Hourit sinä… Siitä aina puhut…"

"En minä ole sinulle puhunut…"

Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.

"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin… Eikö Simo mitään aavista?"

"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.

"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"

Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista:

"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan tasalle… Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä…" Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia", vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."

Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi.

Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.

Selma istui vielä vuoteen vieressä.

Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:

"Sano, sano Simolle… tunnusta kaikki… minä arvaan kaikki!"

Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä…

Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.

"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.

Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi ulos koivikkoon, — se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään…

Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:

"Nukkuuko Elsa?"

"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili…"

"Siitä Jantukan kiukaastako?"

"Siitä."

"Annoitko lääkkeitä?"

"Annoin…"

Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken mietteittensä.

Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan huudahti.

Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä…

Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.