VI

Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä kirkasta otsaansa näyttäen.

Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla, naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi hirteen, salvos salvokseen.

Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.

Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.

Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves, joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein katsein hymyilisi.

"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.

"Niin on!" myönsi Simo.

Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa toivoa.

He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.

"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.

"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta tulokasta varrotaan…"

"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut… Mitä sinä, Aapo, luulet?"

"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi mielessään sitä Jantukkaa…"

Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen kirouksistaan puhuneet.

"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.

"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja Jantukan nimeä mainitsevan."

Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli
Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.

Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.

"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.

Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:

"Simohan se on!"

"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"

"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle… Selma rakastaa sinua ja minua…
Viaton on Selma…"

Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.

Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja pelästyneen näköinen.

"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä… se on sitä tavallista hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.

Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.

Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin voivat.

Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.

Elsa oli kuollut.

* * * * *

Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.

Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot selässään, märehtien.

Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa tarvitsisi.

"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin…"

Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:

"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan… Et sinä yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa…"

"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.

"Ei sitä tiedä…"

Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui. Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo tasakerran uudet hirret järvelle asti… Valmista oli tullut.

— Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä, jossa on neljä isoa ikkunaa, — mietti hän hyvillä mielin. — Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina…

Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.

Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka tekivät talossa työtä… Silloin olisi jo Utuniemi iso, lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla… ja josta eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin…

Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä ostaakseen kysyneet… Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin…

Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!

Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti hyvältä rinnassa…

Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta. Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä enää näkisi.

Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan kuin ruumisarkun päällä…

Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.

Vanha emäntä pillahti itkuun.

"Elsa-parka… Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja luulonsa… Hyvä Jumala on hänelle armollinen… Ei hän hourinut, mutta hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot…"

Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä…

Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon päin kääntyen:

"Kuinka siellä Selma… eikö sanonut lähtiessä…?"

"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne", sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.

"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon toveriksi…"

* * * * *

Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen lepoon saattamaan.