VII
On tullut kesä ja juhannusaatto.
Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin venevalkamaa kohden.
Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta…
Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista, valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku…
Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät, saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle uusista, isoista ikkunoista…
Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa…
Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista…
— Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?
Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran näkisi lapsensa… kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella sitä ja sen nuoren elämän kehitystä… Mutta kun hän sitten näki lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut vieläkään mielestä lähtenyt… Eikä hän tuntenut vähääkään ilostuvansa… Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen kuin hän oli kuvitellut…
Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin nuori ja itki myötäänsä… Sillä olikin oudon kova ääni, kuului saunalle asti… Simo nousee portaille.
Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä… kuuluu Selman sointuva laulu, kun lasta tuudittaa…
Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa…
Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!
Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja suu hymyssä hän käy pirttiin…
Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.
"No, mitä pikku mies täällä tuumailee… No, katso nyt isääsi… pikku
Aaprami… Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa…"
"Sillä on nälkä… raukalla!" sanoo Selma.
Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.
"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä", sanoo hän.
"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!"
Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.
"Mutta raskashan tämä jo on…"
"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!"
"Isälle siitä tulee pian työtoveri!"
Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.
"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä mielin.
"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin…"
Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.
"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä… Se Elsa-vainaja, joka niistä aina höpisi…"
"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä kertoi…"
"Tiesit Elsan hourivan?"
"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen…"
Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin, luottavin äänin:
"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin… Molemmat olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita…"
Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole oikein suora.
"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko
Utuniemi, kalavedet ja kaikki", sanoo Selma hetken päästä.
"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko järvi Rantamaulasta alkaen… Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin…"
"Kuka sitä sinulle on kertonut?"
Selman ääni on epävarma.
"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita."
Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.
"No, en tiedä. Saattaapa olla niin", sanoo hän sitten raukealla äänellä.
Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:
"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan… Joko lähdemme saunaan?"
Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä.
Selma ja Alma kävisivät sitten.
Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.
Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita, harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.
"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta", sanoo Aapo, kun saunan edessä vetää paitaa päältään.
"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni", arvelee siihen Simo.
He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee
Simo tyytyväisin äänin:
"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon tarkastukseen… Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet, perintötalon kiinnekirja…"
"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi, joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla", kehuu Aapo.
Heittävät löylyä.
"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä näitä kylpyvihtoja tekemässä", alkaa Aapo selittää.
"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit… Vai siellä kävit. No mitä sinä…"
"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin päästäni", kertoo Aapo. "Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei uudestaan."
"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan…"
"Tyvenhän on ilma."
"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin…"
Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys, että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen…
Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.
* * * * *
On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman vuodetta.
"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa", sanoo Simo.
Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin silmänsä ummistavat.
Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista. Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä kaikkoaa uni kauas… Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään…
"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.
"Kipeä se raukka on… Mutta kuka sen kivut ymmärtää…"
"Kyllä sillä on koko ääni…"
"Näinhän ne kaikki lapset…"
Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen Aaprahami, joka kirkuu… Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee sääliä Selmaa kohtaan…
"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy hankkia", sanoo hän.
"Kyllä se siitä asettuu…"
Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.
Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.