VIII
On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät, linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.
Mutta nyt tänään — syyskuun kirkkaana päivänä — on taas tukkiyhtiön metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan. Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi…
Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.
Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä uudisviljelyksiä raivaamassa.
Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.
Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön, siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat…
Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina, vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen… Simoa se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti…
Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi…
Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut koskaan suoraan Simon silmiin…
Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli. Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.
Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet kuluneet… eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen häneen pystyneen vai ei.
— Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, — hymähti Simo itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle, särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi lähetä.
— Saattaapa mennä huomiseen, — arveli hän ja läksi nousemaan takaisin pihaan.
Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.
Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä, huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.
"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.
"Ei näkynyt… Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan…"
Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle, sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa pölähteli lattialle.
Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.
"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen kahvipannun pystyyn.
"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua poikaa.
Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet pitkällä…
Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan, vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella Simoa kämmenselkään.
"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita", sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja poika huusi kurkun täydeltä.
Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin vihaa…
Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!
Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi kuokkia…
Ilta hämärtymistään hämärtyi.
Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.
Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta pihaan, niin pyrki isän syliin.
"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin…"
Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.
"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi
Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.
Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää lasta sylissään.
"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole… Ja ihmisiä niistä sentään on tullut… Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat silmät puhkaista kepeillään…"
"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni olla tottelematon vanhemmilleni…"
"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.
Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.
Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.
Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle, kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.
"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan rantapenkereelle istumaan.
Tulijat — vanha Esa, Romppainen ja Aapo — kertoivat Isonsaaren luona tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.
Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.
"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai tämmöinen miehen alku täällä on… Vankka poika… kättelepä nyt äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.
Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se… No annahan olla… Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen tuliaissäkkinsä pois veneestä.
Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:
"Vankka poika… Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan… Ethän sinä ole isääsi etkä äitiisi… Et meidän puoleen vähääkään…"
"Se on itse näköisensä", naurahti Simo.
Romppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.
"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta kolmannella vuodella… Seisookin niin mahtavana kuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla", sanoi hän leikillä.
He lähtivät nousemaan taloon.
Simo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa paloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Melkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä huomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.
* * * * *
Näinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa ollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä mietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.
Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.
Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.
Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.
Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.
Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.
Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?
Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.
Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun hän kuuli Romppaisen sanovan:
"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla…"
Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei ole häntä miellyttänyt…
Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.
Miten se oli selitettävissä?
Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään…
Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin onnettomuuttaan murehtinut!
Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki, mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui…
Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa synnyttämä!
Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!
Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein omalta lapselta… Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut…
Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen…
Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen kasvonsa ovat aivan kalpeat.
Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla ruokaa pyysi… ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!
Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!
Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!
Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus, että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja! Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta, eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.
"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."
Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin
Romppainen siitä huomautti!
Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa keppi kädessä… Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja vesiharmajat silmät…
Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.
Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.
Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan, sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.
Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.
Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.
"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä, kun sattui lähtösi näkemään."
"Tulkoonpa vain!"
Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä…
Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.
Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.
Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa, että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.
Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.
Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.
Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä
Veksalahtea…
Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.
Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen… Kun
Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän
Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen
perässä ja kysyi kaloja…
Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja vaaleat kulmakarvat!
Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään… Aurinko laskee, ja Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu…
Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy…
Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu. Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta…
Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa soutaa. Verkkojaan hän ei muista… Ei ymmärrä mitä on tapahtunut. Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.
Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta vilkkuu tuli.
Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset irrallaan hulmuten.
Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo…